keskiviikko 14. helmikuuta 2018

Rusakkometsällä koirien kanssa

Peuran- ja hirvenmetsästykseen tottuneelle rusakkojahti on Jotain Aivan Muuta. Yhteistä molemmille on ainoastaan odottelu. Kun peuran- ja hirvenmetsästyksessä odotellaan passipaikalla, rusakon metsästyksessä seuraillaan koiran / koirien liikkeitä. Nykyteknologia mahdollistaa sen, että koiralle tällätään kaulaan panta, joka lähettää jatkuvasti satelliittien kautta tietoa paikannusohjelmaan. 




Ohjelmasta sitten älypuhelimen kautta seuraillaan missä koira liikkuu. Myönnän, että tutkapannalla varustettu koira ja älypuhelintaan seuraava metsästäjä ei ehkä luo välitöntä kuvaa alkukantaisuudesta, mutta niin kauan kuin moiset härpäkkeet tässä maailmassa toimivat, on sangen mukava tietää missä koira liikkuu ja että sillä on kaikki hyvin. Rusakon perässä putkinäöllä säntäävä koira saattaa syöksyä autotielle tai laukkoa syksyllä tai keväällä heikoille jäille. Silloin on hyvä olla perillä koiran sijainnista jotta pääsee tarvittaessa hätiin. Joskus koira saattaa myös väsähtää päivän päätteeksi ja laittautua lepäämään ihan mihin sattuu. Syksyllä hain pari likomärkää ajokoiraa nukkumasta kaatosateessa talon portailta muutaman kilometrin päässä kotoa. Eivät kuulema oikein itsekään tienneet mikseivät olleet tulleet kotiin. Siinä olisi ollut huolta ja murhetta elleivät pannat olisi kertoneet että nyt pysähtyi sekä liike että ajatus kylän toiselle laidalle.


Perushyppy

Koiraa pakoon.


Seurantaohjelma kertoo koiran etenemisnopeuden ja piirtää reittiä maastokarttaan koiran etenemisen mukaan. Koiran pannassa on sirukortti, johon pannan toiminta perustuu. Kyseessä on siis puhelinliittymä, joka tarkoittaa sitä että koiralle voi myös soittaa. Vaikkakin ohjelma osaa laskea koiran haukkutiheyden, pannassa on myös mikrofoni, jonka kautta voi kuunnella koiran haukkua. Etevä metsästäjä pystyy koiran haukkutiheydestä ja etenemisnopeudesta päättelemään laukkooko rusakko aivan koiran edessä vai onko meneillään jotain muuta. 

Samalta kartalta voi seurata useammankin pantakoiran etenemistä. Jokaiselle koiralle piirtyy karttaan oma viiva. Tiedot päivittyvät minuutin välein, joten haasteeksi jää hankkiutua oikeaan paikkaan oikeaan aikaan. Eikä ole helppoa sekään. Kokeneet metsästäjät osaavat arvioida rusakon etenmistä maaston muotojen ja kasvuston mukaan, mutta aina jää saaliille mahdollisuus "vetää pidempi korsi". 




Eri koirien ajotyyleissä on eroja. Suomenajokoiramme toimii hyvin itsenäisesti ja hakee jänistä laajaltakin alueelta. Sen perään on turha kysellä ennen kuin se itse katsoo juosseensa tarpeeksi. Tämän koiran kanssa hommaa hankaloittaa se, että sillä on ilmeisesti vinttikoiran luonne. Vapaaksi päästyään se tuntuu juoksevan ihan vain juoksemisen takia. Tällä menetelmällä päädytään hyvin nopeasti siihen tilanteeseen, että koira on juossut muille maille vierahille, eli luvallisten metsästysalueiden ulottumattomiin. Eipä siinä auta kuin odotella että koira palaisi etsimään jänistä luvallisille maille. Ellei palaa, saattaa päivän ainoaksi hyödyksi jäädä liikuntaa saanut ajokoira.




Venäjänajokoira taas toimii lähempänä ihmistä, mutta silti hyvin itsenäisesti. Sen saattaa saada jopa kiinni kesken jahtipäivän jos se sille päälle sattuu. Nuori venäjänajokoiramme Olga saattaa hyvänä päivänä juosta 90km. Iäkkäämpi suomenajokoiramme Ritu tyytyy yleensä noin 40-50 kilometriin. Eri pituiset päivämatkat saattavat tosin kertoa myös siitä, että iäkkäämpi koira on kokeneempi ja se löytää jänikset helpommin. Nuorella koiralla kilometrejä saattaa kertyä siitä, ettei se löydä rusakkoa.




Sekarotuisemme Netta (50% suomenpystykorva / 50% suomenajokoira) tarvitsee metsälle seurakseen mieheni Sasun. Netta ei vähäisimmässäkään määrin anna minun pyyntöjeni ja ohjeideni haitata puuhiaan. Se piippaa Sasun jaloissa, irtautuu vain hyvin lyhyesti ja lähelle ajamaan rusakkoa ja on ensimmäisenä autolla/matkalla kotiin jos Sasu vähänkään vihjaa että päivä olisi pulkassa. Se näyttää toisinaan suoranaisesti odottavan, että ajokoirat tekevät työt, eli etsivät ja löytävät rusakon ja juoksuttavat sen lähimaastoon liittyen porukkaan vasta siinä vaiheessa kun riemu on ylimmillään. Pystykorvapuoli tästä koirasta muistaa myös haukkua puussa nököttävät oravat ja linnut.




Lapin pojalla Moskulla on jahtihommat vielä hakusessa. Se löytää rusakoita melko hyvin ja pölläyttää ne liikkeelle, mutta hukkaa ne pian. Noh, vielä ehtii oppia.




Joskus rusakkoa ei näy ei kuulu. Silloin ehditään vaikka nauttia maisemista.




Toisinaan saadaan myös saalista. Rusakonliha on kaninlihaan verrattuna hyvin tummaa ja selvästi riistanmakuista.




Eivätkä ajokoirat kysele kolmeen päivään mitään.






torstai 4. tammikuuta 2018

Luomutipuja

20 päinen kanalaumamme on lisinyt vuosien varrella hautomakoneesta käsin. Olimme onnistuneet haalimaan kasaan porukan, jolla ei lisääntymisviettiä ollut. Ovathan konepoikasetkin toki mukavia, mutta ihan parasta olisi saada kanat hautomaan ja lisääntymään luomuna. Oli siis ryhdyttävä toimenpiteisiin.

Tiesin ystävälläni olevan kanalassaan vallan toisentyyppisiä haasteita. Hänen kanansa olivat suorastaan ketjuhautojia. Arvelin että jos haudon koneessa näiden ystäväni himohautojien munista poikaset, kasvatan ne isoiksi niin ne sitten hautoisivat itse poikasensa. Mitään varsinaista tietoahan ei tästä hautomisinnokkuuden periytyvyydestä minulla ollut, mutta kerrankos sitä on jotain kokeiltu. Ei siis muuta kuin ystävän kanalasta kennollinen munia hautomakoneeseen. Kuten tavallista, noin puolet poikasista oli kukkoja. Kanoja kuoriutui neljä. Enää oli siis vain odotettava.




Ja kuinkas sitten kävikään! Marras/joulukuun vaihteessa yksi juuri näistä keväällä ystävältäni hankituista munista kuoriutuneista kanoista pynttäytyi hautomaan! Suhtauduin homman onnistumiseen ensin epäluuloisesti, koska muutaman omat kanamme olivat aiemmin kyllä hautomisen aloittaneet, mutta kyllästyneet touhuun muutamassa päivässä. Merkkasin kuitenkin hautojan alle kolme munaa (jotta osaan kerätä muut munat päivittäin pois). Ja niinpä vain tämä jatkoi hautomista viikosta toiseen! Lopulta joulun alla munista kuoriutui kaksi tipua!

Olin kuullut tarinoita siitä, kuinka muut kanat ja kukot saattavat suhtautua tipuihin vihamielisesti, tai nähdä ne päivällisen jatkeena. Vein siis kanalaan munintapesien alle piilomökin, johon tiput voisivat halutessaan paeta. Olin myös löytänyt intternetin syövereistä sellaisen tiedon, että muu lauma jättää tiput paremmin rauhaan jos niille tarjoillaan säännöllisesti liha-aterioita. Olinkin siis aloittanut koiranruuaksi tehtyjen teurasjätesatsien kuskaamisen kanalaan jo haudonnan aikana.




Sattumalta myös kukon vaihto tuli aiheelliseksi juuri haudonnan aikana. Vanha kukko oli jo tuottanut muutamat satsit jälkeläisiä laumaan ja jälleen kerran sisäsiittoisuutta välttääkseni laitoin kukon vaihtoon. Uuden kukon löytääkseni olin laittanut Munanettiin kanojen nimissä senssi-ilmoituksen, jossa ehdottomana vaatimuksena uudelle kukolle oli lempeä luonne. Kukkojen osalta tilanne on onneksi aina se, että niistä pääsee valitsemaan. Kukkoja kun on kaikilla liikaa ja varsinkin niillä jotka eivät itse ylimääräisiä pois syö.

Nyt tiput ovat noin kolmiviikkoisia ja kasvavat silmissä. Nähdäkseni luomutipujen saamiseen ja elolla pysymiseen vaikutti kolme seikkaa: hautomisgeenin (?) omaava kana, parvelle tarjoillut liha-ateriat sekä erittäin säyseä kukko. Eikä hyvän tuurin osuuttakaan pidä täysin unohtaa.




Viimeisimmän yllärin tarjoilikin sitten viime kesän kaninostoreissulta mukaan tarttunut kana, joka nyt hautoo kolmatta päivää. Merkkasin sen alle taas kolme munaa. Saapa nähdä riittääkö sillä intoa istua hommaa valmiiksi. Tämän tapauksen kohdalla kokeilen nyt taas uutta juttua. Munanetissä olleen näkemyksen mukaan pyöreäkärkisistä munista kuoriutuu kanoja ja teräväkärkisemmistä kukkoja. Tokihan tämäkin on pakko kokeilla, joten koetin valita nyt hautovan kanan alle kolme pyöreäkärkistä munaa. Nähtäväksi jää pitääkö koko juttu paikkansa ja olenko osannut valita oikeanlaiset munat. Osa munista on helposti erotettavissa pyöreä tai teräväkärkisiksi. Osa taas on ainakin näin tottumattoman valitsijan silmissä rajatapauksia. Vaan josko jatkossa lauma lisisi omatoimisesti. Nuppilukua ei sinänsä ole tarvis kasvattaa, mutta aina kuitenkin joku porukasta poistuu syystä tai toisesta.



lauantai 9. joulukuuta 2017

Mosku

Laumaamme liittyi hiukan yllättäen syksyllä musta pystykorva. Vastahan meillä oli viisi koiraa: Kaksi mopsia, kaksi ajokoiraa, mutta vain yksi pystykorva. Kerrassaan epätasapainoinen tilanne! Kun siis meille aukeni tilaisuus adoptoida laumaamme toinen pystykorva, olihan tälle elämän järjestämälle yllätykselle annettava mahdollisuus.

Moskua ei ole pentuna rekisteröity mihinkään. Ei sen paremmin rotuun kuin olemassaolevaksikaan. Se muistuttaa kuitenkin huomattavissa määrin ruotsinlapinkoiraa. Wikipedia tietää, että "ruotsinlapinkoira on luonteeltaan ystävällinen, älykäs, aktiivinen ja toimelias. Ruotsinlapinkoira sopii luonteeltaan kotikoiraksi ja rakastaa ulkoilua säästä riippumatta." Täsmää niin ulkonäön kuin luonteenkin puolesta. Koiran kanssa täytyy olla suorastaan varovainen, koska se oppii niin toivotut kuin vahingossakin opetetut jutut ihan kerrasta. Ruskean värin kadottua turkista myös ulkoiset tuntomerkit täsmäävät ruotsinlapinkoiraan entistä paremmin.




Mosku muutti meille Lapista. Hänen vaiherikkaasta aiemmasta elämästään voi lukea täältä ja täältä: Koiran edellisen omistajan, siskoni Jonnan näissä omissa blogikirjoituksissaan mainitsema ruskea väri Moskun turkissa on hävinnyt sen myötä kun se on päässyt kunnollisen ruuan äärelle. Oma arvioni on, että Mosku on aikoinaan (ennen Jonnalle muuttamistaan) niin huonoilla sapuskoilla että se on näkynyt turkinkin huonokuntoisuutena. Nyt Mosku on yönmusta ja kiiltäväkarvainen.

Minulla ei ollut juuri minkäänlaista kokemusta uroskoirista, olivathan kaikki elämäni koirat yhtä nuorena menehtynyttä mopsia lukuunottamatta olleet narttuja. Minulla ei myöskään ollut juuri minkäänlaista käsitystä pystykorvista rotuna. Mieheni vanhan sekarotuisen pystykorvan tunnen kyllä tyyppinä ja yksilönä, mutten ole osannut erottaa mitkä ominaisuuksistaan ovat pystykorvaa, mitkä toista rotuaan suomenajokoiraa ja mitkä yksilöominaisuuksia.




Oli siis ihan hauska seurata Moskun kotiutumista. Ensimmäinen ilta oli yhtä mylläkkää. Moskua tietenkin jännitti ja varmasti pelottikin kun yhden kissan seura vaihtui viiden koiran seuraan samalla kun laumanjohtajat, osoite ja maakuntakin menivät uusiksi. Alku oli yhtä menoa ja meininkiä, mutta jo seuraavasta päivästä lähtien kaikki alkoi sujua mitä mukavammin.

Kairassa viettämästään repaleisesta lapsuudestaan huolimatta Mosku on mitä hyväntahtoisin ja herttaisin tyyppi. Se sieti alusta asti jopa mopseja. Vertailukohtana kerrottakoon, että vanha pystykorvamme ehdotti ensimmäisen 1,5 vuoden ajan että voisi syödä nuo kinkkurullat pois jaloista pyörimästä ja hyväksyy ne nykyäänkin vain "hajuraon" päästä. Venäjänajokoiramme Olga on jotakuinkin samanikäinen Moskun kanssa ja he löysivät heti yhteisiä riehuntajuttuja.




Mies toivoo Moskusta metsästyskoiraa. Ainakin viettiä tuntuisi olevan. Kyllä on hihna suorana ja ääntä ja tapahtumaa läsnä jos riistan jälkeä löytyy esim. iltalenkillä. Vielä emme ole päässeet Moskun kanssa ihan tosissaan metsästystä kokeilemaan, mutta josko vanha pystykorva toimisi Moskulle mallina. Kesällä Mosku sai pihalta kiinni karkuteillä luikkineen kanin. Taitavasti se pupun nappasi ja aivan enemmittä keskusteluitta luovutti sen minulle kun itselleni sitä vaadin. Hyvä poika.

Huomattavaksi plussaksi laskettakoon myös se, että Mosku osaa pysyä tontilla. Se on jatkuvasti näköetäisyydellä tuvan nurkalta. Vanhassa pystykorvassamme on puolet ajokoiraa, joten se haihtuu horisonttiin heti tilaisuuden tullen. Mosku saa siis nauttia huomattavia määriä vapaata ulkoilua koska ilmeisesti rodun pitkä historia poropaimenena ja siis paimennusvietti pitää sen laumansa lähellä. Edes jäniksen jäljelle juoksemaan päästettyjen ajokoirien perään Mosku ei pihasta imeytynyt. Hämmästyttävää.

Mosku kokeili hiukan juoksuttaa lampaitakin. Sillä oli ihan selvästi käsitys siitä, että paimennus olisi hänen juttunsa, mutta osaamista ei ainakaan vielä ollut muuhun kuin sekasorron luomiseen. Vaikea tietää kuinka pitäisi toimia kun mallista ei ole päässyt oppimaan eivätkä uudet ihmiset ole ainakaan vielä osanneet ohjeistaa kuinka homma hoidetaan.




Ehdin etukäteen miettiä kuinkahan työläs pörröinen turkki olisi. Olen juuri siksi pysytellyt sileäkarvaisissa roduissa, että en vähimmässäkään määrin ole föönaaja,puunaaja&tupsuttaja -tyyppiä. Tämäkin huoli oli turha. Jostain käsittämättömästä syystä turkki pysyy puhtaana pahimpia kurakelejä lukuunottamatta ja silloinkin sen saa puhtaaksi nopealla suihkukäynnillä. Turkki ei likaannu, ei takkuunnu, eikä tämä koiratyyppi näytä olevan epämääräisyyksissä kieriskelevää sorttia. Sitävastoin se pakkaskeleillä tuoksuu jopa hyvältä. Sellaiselta hyvin tuuletetulta. Ja ihan pesemättä. Hyvin erikoista.

Olin arvellut että Moskusta tulisi lähinnä mieheni koira. Mies kun on sellaista pystykorvatyyppiä. Iloiseksi yllätyksekseni olen kuitenkin myös itse kovasti tykästynyt tuohon villahousut hulmuten kirmaavaan otukseen. Mosku tuntuu uskovan aina kaikista pelkkää hyvää, luottaa kaikkiin ja kaikkeen ja se on ihan perusasetuksiltaan aina hyväntuulinen. Myös lapsien kanssa kaikki on sujunut enemmän kuin hyvin. Moskulla on huumorintajua ja pitkä pinna, eikä se juostessaankaan taklaa penakoita pusikkoon tai hypi niitä kumoon. Myös pihalla vapaana toikkaroivat hanhet saavat olla Moskulta rauhassa.




Moni pystykorva on sellainen "ammattinaputtaja". Vaikuttaa siltä että ne haukkuvat ihan vain kuunnellakseen omaa ääntään. Mosku ei turhia metelöi. Läheisen tien kulkijat kommentoidaan, mutta niitäkään se ei lähde paikan päälle tapaamaan vaikka olisi yksin pihalla. Tämä on kyllä ihan mahdottoman hieno juttu. Vapaana kirmaava pystykorva pitää myös pienpedot poissa nurkista. Naamakirjan lintuharrastusryhmistä saa tämän tästä lukea miten pienpedot ovat tunkeutuneet lintutarhoihin aiheuttamaan tuhoa ja hävitystä, mutta täällä tontilla partioiva pystykorva pitää moiset ei toivotut vieraat loitolla. Mosku osaa käyttää ääntään myös halutessaan takaisin lämpimään tupaan. Se ilmoittaa oven takana että "Vuh" ja toistaa pyynnön tarvittaessa. Ei siis oven raapimista, mutta ei myöskään pihalla värjöttelyä.

Ainoiksi ongelmiksi uuden perheenjäsenen osalta näyttäisi siis jäävän, että mopsien pehmoleluilta häviävät korvat, hännät ym. ulkonevat osat ja että nyt sohvalla on entistä ahtaampaa, mutta pukki tuonee jouluna lisää leluja ja eipähän ole sohvalla kylmää eikä yksinäistä. Myönnän suhtautuneeni Moskuun aluksi hieman varauksella, mutta nyt olen yllättänyt itseni tykkäämästä siitä ihan hurjasti. Yhteiselo sujuu päivä päivältä paremmin ja kaikki Moskun tahallaan tai tahattomasti järjestämät yllätykset ovat olleet positiivisia. Kerrassaan rakastettava otus <3




Tämän blogijutun kuvat ovat etevän siskoni Jonna Saaren ottamia. Kiitos Jonnalle kuvista!

torstai 9. marraskuuta 2017

Vakuumikone

Hitonmoisella vaivannäöllä kasvatettua tai pyydettyä lihaa harvempi haluaa päästää menemään huonoksi. Koskapa lihojen osalta sato korjataan pääosin syksyllä, tulee lihojen säilyä mahdollisimman laadukkaina maksimissaan jopa vuoden verran. Peruspakastuspusseihin lihoja pakastaneet tietävät, että liha alkaa yllättävänkin pian maistua "pakastimelta". Niinpä päätimme hankkia vakuumikoneen.




Vakuumikoneen hankinnassa kannattaa huomioida se, että näidenkin laitteiden kohdalla hinta ja laatu kulkevat käsi kädessä.

Halvat laitteet ylikuumenevat helposti, jolloin niitä joutuu kesken lihojentyöstön jäähdyttelemään. Lisäksi ne saumaavat pussin usein epätäydellisesti, jolloin se onkin sitten ihan sama vaikka olisit pakannut lihat ihan tavan pakastepusseihin. Ja annapa olla kun räpsyyn laitteeseen lopulta menee hermo ja ostat kuitenkin sen kalliimman laitteen on jo sekä rahaa, hermoja, että lihoja mennyt hukkaan. Kannattaa siis samoin tein ostaa sellainen vähän parempi laite. Tietenkään ns. perustalouteen ei kannata ostaa tuhansien eurojen ammattilaisvehjettä, mutta ehdottomasti kannattaa sijoittaa laitteeseen ainakin 400-500€ jos aikoo hyvän hankkia. Erämessuilla on usein laitteiden myyjiä ja laitteen toimintaa pääsee näkemään ja kokeilemaankin ihan livenä. Messuilla on usein myös messutarjouksia.

Olimme katselleet vakuumikoneita jo jokusen vuoden, kuunnelleet niistä muiden kokemuksia ja hiukan vertailleetkin eri valmistajien laitteita. Niinpä meillä oli jo valmiiksi katsottuna Riihimäen Erämessuilta hyväksi katsomamme laite-edustajan sijainti ja valikoima. Kyselimme laitteen ominaisuuksista, katselimme esittelyä ja totesimme että tähän kannattaa sijoittaa, eikä tämä sijoitus ole kyllä hetkeäkään kaduttanut.

Erinäisten kokeilujen, yritysten ja erehdysten jälkeen jakaisin seuraavat vakumointia koskevat huomiot, jotka koskevat kaikkea vakumointia laitteen merkistä riippumatta.




Mausta esim. fileet jo ennen vakumointia ja pakastusta. Näin mausteet imeytyvät lihaan huolella ja liha on pannu/uunivalmista heti sulamisen jälkeen. Kuvan ulkofileisiin hieroin lampaanlihalle tarkoitettua mausteseosta ja merisuolaa. Maustetut lihat jätän tavallisesti maustamisen ja vakumoinnin jälkeen vielä noin vuorokaudeksi jääkaappiin, jolloin mausteet ehtivät imeytyä lihaan ennen pakastamista.




Taita pussin suuaukko ulospäin ennenkuin alat asetella lihoja pussiin. Vakuumikone saumaa pussin todella hyvin vain, jos saumattavassa kohdassa ei ole rasvaa yms. epäpuhtauksia. Taittamalla pussin suun pidät siis saumattavan kohdan puhtaana. Taita pussin suu ylös mahdollisimman puhtain sormin.




Älä täytä pussia liian täyteen. Kone tarvitsee kuvan mukaisen pätkän tyhjää pussia jotta se saa imaistua kaiken ilman ulos ja jotta saumasta tulee täydellinen.




Tältä näyttää maltillisesti täytetty pussi, jossa on täydellisesti onnistunut saumaus.




Jauheliha, suikaleliha, palapaisti yms. kannattaa pakata annospusseihin. Itse pakkaan työstetyt lihat puolen kilon pusseihin, jolloin saa otettua sulamaan vain yhtä kokkauskertaa varten tarvittavat ainekset. Pussit kannattaa jo ennen vakumointia taputella "levyiksi", jolloin ne vievät pakkasessa mahdollisimman vähän tilaa.

Oman kokemukseni mukaan lihat kannattaa myös prosessoida mahdollisimman pitkälle ennen vakumointia ja pakastusta. Pakastimesta näet näyttää häviävän ensimmäisenä kaikki sellainen, josta on nopeaa ja helppoa valmistaa ruokaa arki-iltoina. Toki kannattaa jättää juhlatilaisuuksia varten jokunen lampaanviulu ja paistinmötikkä, mutta omaa arkea helpottaakseen on syytä irrotella useimmat lihat luista ja pieniä ne jo valmiiksi.

Kuten jauhelihakuvan oikeanpuoleisesta pussista näkyy, alkaa neste pikkuhiljaa hiipiä saumaa kohti. Henk.koht. en yrittäisi pakata vakuumipusseihin mitään kovin kosteaa. Mikäli neste ehtii saavuttaa sauman ennen kuin kone on ehtinyt polttaa sitä kokonaan kiinni, saumaus epäonnistuu. Sen lisäksi että homma menee uusiksi, kerääntyy nestettä itse laitteeseen pois vedettävän ilman mukana. Laitteissa on kyllä nesteitä varten pikku säiliö, mutta minä en ainakaan halua rähmästää kallista konetta. Pakkaan siis kosteat tuotteet, kuten marjat rasioihin ja kuivemmat, kuten lihat pusseihin.

Olen kuullut kosteina vakumoitavien aineksien kohdalla sellaisesta konstista, että pussiin laitetaan pussin levyiseksi taiteltu talouspaperinpala tulevan saumakohdan alapuolelle, jolloin vakumoitaessa pussia neste imeytyy talouspaperiin. En luottaisi, mutta kukin toimikoon parhaaksi katsomallaan tavalla.

Ainakin tähän meillä olevaan laitteeseen on myös saatavilla purkkeja, jotka pystyy tällä samaisella aparaatilla vakumoimaan. Niitä meillä ei ole ainakaan toistaiseksi käytetty, joten niiden kuvioista en osaa kertoa.

Sisäelimiä en suosittelisi pakastamaan ainakaan sellaisenaan. Niiden maku kärsii pakkasessa sen verran rajusti että ne päätyvät lopulta koirille. No, eihän se vallan hukkaan heitettyä ole toki sekään.




Lopuksi voikin palkita itsensä hyvin hoidetusta työstä tartar-pihvillä.

Ja epäselvyyksien välttämiseksi: Tätä juttua ei ole kukaan tai mikään taho sponsoroinut sittennii millään tavalla =)

keskiviikko 8. marraskuuta 2017

Tasting ryytimaa

Kun alkukesästä tuli akuutti tarve kylvää ja istuttaa, eikä kasvimaasta ole vielä tiedossa kuin sen tuleva paikka, oli ryhdyttävä toimenpiteisiin. Kävin Biltemasta nipun kasvilaatikoita, joita olen tottunut lavakauluksiksi kutsumaan. Eihän nuihin kehikoihin juuri mitään mahtuisi, eli sato tulisi olemaan hyvin viitteellinen jos sellaista ylipäätään saataisiin. Päätinkin kylvää nimenomaan vähän sitä ja hiukan tuota, jolloin voisin itse kasvimaan valmistuessa olla kartalla siitä, mitä oikeasti haluan siihen kylvää ja istuttaa. Alkoi siis muodostua tasting ryytimaa.




Koskapa ryytimaa tulisi olemaan pieni, ostin myös multaa vain vähän.




Lavakaulusten pohjalle asettelin sanomalehtiä pitämään kurissa edes osan paskaruohoista.




Sanomalehtien päälle kerros kanalanpohjaa.




Ja päällimmäiseksi multaa. Näin jälkikäteen ajateltuna kanalanpohja ja multa olisi varmasti ollut hyväksi sekoittaa keskenään.




Ja sitten ei muuta kuin kylvämään.




Ja rivienhän on oltava suoria! Otin itselleni valokuvat siemenpusseista paikoilla joihin ne kylvin, jotta osaisin tehdä harvennukset myöhemmin oikein.




Sitten ei muuta kuin kastellaan ja odotellaan. Kumosin lavakauluksien päälle vielä tontille kulkeutuneita työmaa-aitaelementtejä. Lampaat karkaavat kuitenkin ennemmin tai myöhemmin. Unohdin näemmä kuvata taimet, mutta sadosta kuvaa tässä.



Entäpä tämän kesän opit:

Porkkanat ovat kiitollisia kasvatettavia. Niistä tuli pienehköjä, mutta makeita, eikä niitä ehtinyt jyrsimään kukaan ennen sadonkorjuuta. Ehdottomasti jatkoon.

Nauriit olivat toinen kiitollinen kasvi. Useampaa sorttia naurista kasvoi lähes ongelmitta. Joku mullan alla elävä öttiäinen tosin ehti maistella niitä ennen minua. Kuorin ja pilkoin saaliin pakkaseen odottamaan joulua. Ehdottomasti jatkoon.

Pinaatti ja herneet. Ei jatkoon. Herneillä on korkeintaan viihdearvoa penakoiden parissa. Se, että niistä saisi talteen esim. hernekeittoainekset ei taida tässä vaiheessa olla vaivan väärti kun herneitä vielä toistaiseksi kaupasta saa ja jopa erittäin edullisesti. Pinaattia voisi jatkossa harkita siinä tapauksessa, että tulisi tutustuttua saako sitä kuivattua tai pakastettua. Tuoreena sitä ei tule juurikaan näemmä syötyä.




Palsternakka ja keltasipuli (siemenestä) eivät suostuneet lähtemään tulille laisinkaan. Kasvatin aikanaan komeita palsternakkoja kasvihuoneessa, joten mahtoikohan tämä kylmä ja märkä kesä olla liikaa sille kasville. Keltasipulin osalta en tiedä sanoa mikä siinä meni pieleen. Kumpaakin olisi varmasti tullut syötyä, joten eiköhän niitä yritetä kasvatella uudestaan.

Punajuuri kasvoi ihan hyvin, mutta huomasin etten ollutkaan innokas sitä käyttämään. Never say never, mutta ei siis toistaiseksi ainakaan jatkoon.

Lanttua nousi ihan tasan yksi yksilö. Sitä olisin toivonut saavani enemmänkin. Nakkasin lanttua aikanaan kasvamaan kasvihuoneeseen, koska tilaa sattui olemaan. Se kasvatti mahtavat lehdet, mutta itse juuri jäi pikkusormen kokoseksi. Arvelin tuolloin että ongelma johtui liian lämpimästä kasvuympäristöstä, vaan ei näytä lanttu pihamaallakaan viihtyvän. Täytynee tutkia asiaa.




Kaikki havittelemani kasvit eivät tämän kesän laatikoihin mahtuneet. Josko jo ensi kesänä meillä olisi ihan oikea kasvimaa. Opin myös että on paljon helpompi aidata kasvimaa/kasvilaatikot lammasverkolla kuin lampaat "paimenpojalla". Osa taimista ja sadosta päätyi sitten kuitenkin mäkäteille kun äkkäsivät seisovan pöydän laitumen kupeessa.

torstai 19. lokakuuta 2017

Viiriäisistä ja kalkkunoista luopuminen

Haudoin viiriäiset munistaan keväällä tietäen, että kyseessä on yhden kesän kokeilu. Olin jo pitkään haaveillut viiriäisistä, vaikka tiesinkin ettei niiden pitäminen omavaraistalouden nimissä ole järjellistä puuhaa. Vaivannäköön ja työmäärään suhteutettuna pienestä parvesta tulee niin olemattoman vähän munia ja lihaa, ettei niitä kannata talven yli navetassa hyysätä. Parhaan hyödyn viiriäisistä varmaan saisi sillä, että myisi lihaa ja munia gourmet -ravintoloihin, mutta EU tekee tämänkaltaiset kuvitelmat mahdottomaksi.




Niinpä syksyn tullen meillä korjattiin viiriäissatoa. Olin kuullut kehuttavan että viiriäisen liha on sitä Parasta Linnunlihaa. Henk.koht. en havainnut mitään eroa mihin tahansa kukkopojan lihaan missään muussa kuin lihan määrässä ja värissä. Muutaman viiriäisen leikkasimme "auki" pannulle, muutaman kypsensimme savessa nuotiolla. Kaikkiaan koko kesän kasvattamistamme viiriäisistä sai yhden ainoan illallisen. Ja onneksi olimme varanneet ko. illalliselle muutakin ruokaa. Viiriäisen syöminen on ravunsyöntiin verrattavissa. Hemmetinmoisen näpertämisen seurauksena pääsee syömään muutaman haarukallisen sinänsä hyvää lihaa.




Kokeilu oli mukava, mutta jatkoon viiriäiset eivät meillä päässeet. Mikäli taipumuksenani olisi vielä pitää sisällä lemmikkilintuja, hankkisin kyllä ehdottomasti nimenomaan viiriäisiä. Niillä on kaunis ääni, ne ovat kauniita lintuja ja verrattain helposti hengissäpidettävää sorttia. Lihan ja munien tuotannossa luotamme jatkossa hieman suurikokoisempiin siivekkäisiin.

Kalkkunoiden osalta tilanne onkin sitten aivan erilainen. Kaikista linnuista juuri kalkkunat ovat olleet suuria suosikkejani, mutta kun ne penteleet eivät suostu pysymään meillä hengissä! En hitto soikoon ymmärrä mikä niitä tappaa. Mitään sairauden oireita ei kuolleissa linnuissa ole ollut havaittavissa. Kalkkunat ovat eläneet välillä samassa parvessa kanojen kanssa, välillä omassa parvessaan. Olen noudattanut sitä ja tätä neuvoa, googlettanut, säätänyt ja kokeillut, mutta ei. Muutama alusta asti mukana ollut kalkkuna elelee kuin minkäänlaista ongelmaa ei olisi koskaan ollutkaan. Loput noin 10 lintua ovat näiden parin vuoden aikana kuolleet suorastaan mielenosoituksellisesti ja jotakuinkin varoittamatta.




Olen ostanut lintuja eri kasvattajilta täysin samanlaisista olosuhteista kuin mihin olen ne meillä tuonut. On ollut käsittääkseni niin lämmöt kuin sapuskatkin kohdallaan, vaan ei. Olen niiden muutaman sitkeän kaveriksi hankkinut useampaan kertaan sekä poikasia että aikuisia lintuja eri paikoista, mutta kaikki olen löytänyt ennemmin tai myöhemmin hengettöminä. En vaan tajua. Eikä ihan just nyt ole innostusta enää enempää tutkia missä tämä homma mättää. Käsitykseni mukaan minkään eläinlajin hengissäpitämiseen ei pitäisi laittaa kohtuuttoman paljon aikaa, vaivaa ja rahaa, koska silloin panos-hyöty -suhde kärsii. Päätin siis yksinkertaisesti lopettaa taistelun kalkkunoiden osalta ja siirtää huomioni uusien lajien osalta esim. fasaaneihin ja kyyhkysiin. En mene vannomaan ettenkö joskus vielä palaisi kalkkunaongelmaa ratkomaan, mutta toistaiseksi innostus- ja inspiraatiovarat on näiden lintujen osalta loppuun käytetty.




Puljattuani nyt joitakin vuosia erilaisten lintujen kanssa olen tullut muutenkin siihen tulokseen, että näillä leveyspiireillä ei kannata väkisin elättää mitään viidakon otuksia. Kanat pärjäilevät kohtuullisella satsauksella, mutta "yllättäen" parhaiten menestyvät lajit, jotka esiintyvät täällä luonnonvaraisinakin. Niinpä arvelisin jatkossa keskittyä säänkestäviin lajeihin, kuten hanhiin. Ne eivät hyydy pikku pakkasellakaan, pärjäilevät karuillakin säillä kikkailematta ja pysyvät hengissä peruskuvioilla. Vielä kun saisi tuon nuoren parven lisääntymään itse.



perjantai 28. heinäkuuta 2017

Makkaraprässi

Kyllästyttyämme tekemään makkaraa Kenwoodilla kuulosuojaimet päässä, kuolettavan vaikeasti ja hitaasti, googletimme itsellemme intternetistä makkaraprässin. On kuulkaa etevä vehje.




Kohta 1.

Laite on lihaskäyttöinen. Ei ulvo moottori. Ei haittaa sähkökatkot. Toimii kuin junan vessa.

Kohta 2.

Laite on valmistettu "raudan äärellä". Ei napsahtele poikki muoviosat.

Kohta 3. 

Makkaramassapöntön vetoisuus on 3 litraa. Ei tarvi olla jatkuvasti survomassa massaa johonkin alamittaiseen trööttiin.

Kohta 4.

Ainoa kuluva osa on männän tiiviste. Muut osat kestävät kauemmin kuin makkarantekijät.

Kenwodissa makkarasarvet liitetään lihamyllyyn jauhinraudan tilalle, eli makkaramassa ajetaan lihamyllyn rungon läpi suoleen. Saattaa toimiakin jos makkaraa tehdään hifistelymeiningillä kerran vuodessa kilon lihaköntistä. Ei toimi huushollissa jossa saatetaan syksyllä teurastaa 15 lammasta.

Ja näin homma makkaraprässin kanssa käy:

Hommaa suolta. Kuulostaa helpolta. Ei ole. Suolta saa vain erikoismyymälöistä. Mistään prismoista tai sitimarketeista on turha lähteä kyselemään. Erikoismyymälöissäkin sitä on vain takavaraston jemmoissa. Onhan tuote toki vähemmän esteettinen kylmävitriiniin laitettavaksi. Tuote on lihakaupan ihmisillekin sen verran erikoinen, että arpovat joka kerta sen hintaa. Arvonnan lopputuloksesta riippuen paketti siansuolta saattaa maksaa 5€ tai sitten 15€. No, hinnan voi määritellä mieleisekseen jos on koko kulmakunnan ainoa suolta myyvä taho.

Ihan parastahan olisi jos suolikin olisi omasta takaa, mutta opintomme ovat toistaiseksi vielä kesken. Kunhan joudamme aiheeseen perehtymään, suolet saadaan talteen syksyn teurastusten yhteydessä ja makkarat tehdään niihin.

Lihakaupassa myynnissä oleva suoli on pakattu muovisen holkin ympärille vakuumipussiin.




Suoli pysyy vakuumipakkauksessaan kosteana ja säilyy suolan avulla. Jos se pääsee kuivahtamaan, se rapsahtaa käyttökelvottomaksi. Huuhtele suolen ulkopinta ennen makkaraprässin sarveen asettamista.




Suolen sisällä oleva muoviholkki avautuu niin, että sen saa pujotettua makkarasarven ympärille. Prässin mukana tulee neljä eri kokoista sarvea, mutta emme ainakaan vielä ole keksineet käyttöä muille kuin tuolle toiseksi pienimmälle, joka sopii lihakaupasta saatavilla olevan suolen täyttämiseen.




Vedä holkki varoen pois. Suolta täytyy suostutella siirtymään sarven ympärille maltilla. Se rikkoutuu helposti.




Makkaramassa kannattaa valmistaa jo edellisenä päivänä. Meillä ei massaan sen ihmeellisempiä reseptejä ole ollut. Sitä laitetaan sekaan mitä kaapista ja laitumelta/tarhoista sattuu sillä hetkellä löytymään, eli makkarasta ei koskaan tule kahta kertaa samanlaista. Sehän on alunperinkin ollut makkaroiden tekemisessä ideana, että ne voidaan valmistaa kulloinkin saatavilla olevista aineksista hyödyntäen ruho mahdollisimman huolellisesti. 

Sekaan sopii sotkea ne ruhon osat, jotka eivät ole aivan paistilihaa tai filettä sekä sisäelimistä esim. sydän, maksa, munuaiset ja vaikka keuhkotkin. Kalvot yms. tuovat vain lisää makua makkaraan, eikä mitään mene hukkaan. Koirille tietty jää vähän vähemmän evästä, mutta osansa ovat saaneet nekin.

Joukkoon voi kipata myös melkein mitä tahansa kasviksia ja/tai juureksia. Makkarassa toimivat vallan mainiosti niin peruna, kaalit kuin tomaatitkin eri muodoissaan. Myös sweetchilisauce ja soijakastike ovat hyviä valintoja. Mausteita sitten tietenkin omien mieltymysten mukaan.

Massasta tulee usein melko tönkköä kamaa. Porakone yhdistettynä K-vatkaimeen säästää ylenmääräisiltä ponnisteluilta massaa sekoitettaessa ja takaa massan tasalaatuisuuden. Tosin kannattaa olla tarkkana ettei intoudu vatkaamaan massaa niin paljon, että se muuttuu sitkeäksi.




Mikäli sattuisi olemaan akuutti tarve tehdä kepponen ystävälle, joka ei suostu syömään parsakaalia, sen voi soseuttaa makkaramassan sekaan ja kertoa asiasta vasta ystävän syötyä makkaraa hyvällä halulla.




Makkaraprässin säiliön saa kallistettua takakenoon säiliön täyttämisen helpottamiseksi.




Säiliö takaisin pystyasentoon ja kammesta vääntämällä mäntä lähtee laskeutumaan.




Kampi kiinnitetään näistä istukoista toiseen sen mukaan, kuinka vauhdikkaasti haluaa männän nousevan tai laskevan. Käytännön kokemus on opettanut että pientä välitystä (männän hitaampi liike) kannattaa käyttää makkaramassaa suoleen puristettaessa ja isoa välitystä (männän nopeampi liike) kun massasäiliö on tyhjentynyt ja mäntä nostetaan ylös.




Kun säiliö on täytetty, kannattaa ensin veivata mäntää sen verran alas, että ilma pääsee tulemaan pois säiliöstä. Kun ilma on poistunut ja makkaramassa alkaa hiipiä kohti makkarasarven päätä, suolen päähän kannattaa laittaa solmu tai vaihtoehtoisesti sitoa se narulla.

Makkaranteko on melko vaikeaa yksin. Helpoimmin homma etenee jos löytyy toinen veivaamaan kammesta ja toinen syöttämään massaa suoleen.



Ja eipä aikaakaan kun tuloksena on kilotolkulla makkaraa! Suolta menee mahdollisimman vähän hukkaan siten, että päästelee massan ensin vain suoraan suoleen ja vasta kun suolen täyttö on valmis, puristelee pitkän pötkön makkaran kokoisiin osiin ja kiertää suolen makkaroiden välistä "itsensä ympäri". Mikäli suolta jää yli, sen voi pakastaa.

Mielestäni tässä vaiheessa on turhaa katkoa makkaroita erilleen toisistaan. Mikäli makkaraketjua haluaa pätkiä, tulee jokaisen makkaran molemmat päät sitoa että raaka massa pysyy suolessaan. Siinäpä vasta on askartelua. Paljon helpompi makkara on katkoa kypsänä kun massa ei enää valu suolesta ulos.

Makkarat on syytä kypsentää mahdollisimman pian, sillä raaka massa pilaantuu helposti. Makkarat voi joko keittää tai paistaa. Keitettäessä makkara pysyy helposti kasassa ja ehjänä, mutta osa mausta liukenee keitinveteen. Mikäli päätyy makkarat keittämään, kannattaa ne vielä ennen syömistä paistaa grillissä tai pannulla. Muuten suoli on melko epämiellyttävän tuntuista suussa eikä ulkonäkökään vallan herkullisimmasta päästä. Grillaamalla tai paistinpannulla makkaroihin saa mukavan värin ja pintarapsakkuuden.

Paistettaessa makkaroihin tulee tuikkia pieniä reikiä, sillä muuten ne poksahtelevat rikki kun rasva alkaa suolessa kiehua. Reijät kannattaa pistellä esim. ompeluneulalla tai korkeintaan hammastikulla, jotta reikä ei repeä niin suureksi että massa valuu kuorestaan ulos.

Toistaiseksi olemme valmistaneen makkaraa vain lampaanlihasta. Jatkossa olisi ajatus kokeilla esim. hanhimakkaroita. Ainakaan lampaanlihamakkarat eivät totta vieköön ole mitään painonvartijoiden sapuskaa. Siinä rasva tirisee kun makkara kypsyy, vaan hyvinpä ovat kauppansa aina tehneet.