keskiviikko 11. huhtikuuta 2018

Lihamylly vol.2

Joitakin vuosia sitten hommasin Kenwoodiin lihamyllyn ja arvelin sen myötä auvoisten aikojen koittaneen. Värkkäsin siitä innostuneen blogijutun ja saihan sillä toki muutaman jauhelihakilonkin valmistettua. Vaan eipä selviytynyt se laitos lammastalouden pariin siirtymisestä. Siinä kohtaa kun syksyn ohjelmistossa oli yli kymmenen lampaan teurastus ja lihojen työstö, yskähti yleiskoneen lihamylly viimeisen kerran. Oli siis lähdettävä järeämmän raudan etsintään.




Ja niin kohtasivat tiemme Fabio Leonardin kanssa. Pelkkä moottori painaa kunnioitettavat 10,6 kg, josta voimme päätellä että kone on tehty ns. raudan äärellä, eli käyttöä varten. Siihen kun ruuvataan 6,1 kilon valurautaiset jauhinosat kiinni niin jo vain alkaa tapahtua.




Jauhimen runkoon upotetaan ruuvi, jonka päähän tulee leikkaava terä sekä reikärauta. Tavallisen jauhelihareikäraudan lisäksi hankimme myös suikalepaistin tapaista palaa leikkaavan raudan, jossa on vain kolme reikää. Uloimmaksi tulee kehys, jolla koko setti sidotaan nippuun.




Myllyn mukana tuli tuo valkoinen pulikka, jolla lihaa voisi survoa myllyyn. Käytännössä kätevämmäksi olen todennut pihdit, joilla lihanpalat voi nostaa suoraan astiasta myllyyn. Mylly on sen verran hyvin tehty ja tehokas, että se kyllä "imaisee" lihat sisuksiinsa sen enempää survomatta mikäli palaset on leikattu yhtään tolkun kokoisiksi. Myyjä ohjeisti että tämä kone pitää pitkistä lihapaloista. Enää lihoja ei siis tarvitse pilkkoa pikku paloihin niinkuin Kenwoodin kanssa piti. Pihtejä ei toki pidä työntämän myllyn kitusiin kovin syvälle niinkuin ei muitakaan ulokkeita tahi ruumiinosia joille arvelee olevan vielä myöhemmin käyttöä.




Ja vot! Kohtapa meillä on älyttömän hyvää jauhelihaa! Tässä koneessa erityisesti miellyttävät sen käyntiääni, voima ja helppo puhdistettavuus. Kenwoodin aikaiset kuulosuojaimet ovat käyneet tarpeettomiksi, kone ei tukehdu rustoihin (koirien jauhelihat) ja osat saa ihan oikeasti puhtaaksi. Kyllä kannatti sijoittaa tähän masiinaan.



Ja mikäli sähkönjakelu taas ontuu, on varalle hankittu saksalaista rautaa. Tämä mylly on kovin pikkuinen niin kooltaan kuin tehoiltaankin, mutta epäilemättä tyhjää parempi. Valmistusvuosileimaa en laitteesta löytänyt, mutta tämäntyyppistä työkaluahan eivät minkäänsortin maailmansodat tai vuosituhansien vaihtumiset hetkauta.


Toki jätämme fileet ja osan paisteistakin jauhamatta, mutta se nyt vaan on taivahan tosi että arjen keskellä jauheliha on hemmetin kätevä ja nopea valmistaa ja se on yleensä se ensimmäinen artikkeli joka pakastimesta loppuu. Lisäksi koirille menevät "pärttölihat" jauhetaan ihan käytännön syistä. Suuremmat lihakimpaleet kun pitää jyrsiä aina talon suurimmalla matolla ja lisäksi lihakönttien omistajuussuhteista tuppaa tulemaan kovaäänisiä keskusteluja. Jauheliha taasen sekoittuu helposti kuivanappuloihin ja uppoaa koiraan suoraan kupista.

keskiviikko 28. helmikuuta 2018

Omenapuita

Omenapuujuttu ei nyt helmikuussa 25 asteen pakkasilla ehkä ole ihan ajankohtaisimmista ajankohtaisin, mutta odotan jo niin kovasti kevättä etten saatannut hillitä itseäni. Niinpä otin ja opiskelin netistä syksyisten alennusmyyntishoppailujeni luonteet ja ominaisuudet.

Omenapuiden osaltahan plantaasillamme vallitsee sikäli omituinen tilanne, että vaikka talo on rakennettu 40-luvun viimeisinä vuosina, ei pihassa ole omenapuun omenapuuta. Käsittämätön juttu. Eihän nuihin aikoihin niin pientä torppaa rakennettukaan, etteikö sen pihalle olisi omenapuuta istutettu. Mieleen hiipii tietenkin sellainenkin ikävä mahdollisuus, että tontin maaperä on niin tinttaa ja sinistä savea, etteivät siinä omenapuut menesty. Olisi varmaan kannattanut ottaa maanäytteet ja lähettää ne jonnekin tutkittavaksi, odotella tulokset ja yrittää tehdä johtopäätöksiä. Minä sen sijaan ostin sen siliän tien seitsemän (7) omenapuuntainta. Ja nekin siis kohdalle osuneista alennusmyynneistä ihan summassa.

Aloitetaan muutamilla määrittelyillä: ”Omenapuut jaetaan kesä-, syys- ja talvilajikkeisiin. Varhaisimmat kesäomenat kypsyvät elokuun puolivälissä. Ne ovat ohutkuorisia ja ne nautitaan sellaisenaan, koska ne eivät kestä varastointia. Syysomenat kypsyvät syyskuun aikana. Omenat voi syödä sellaisenaan ja ne kestävät viileässä varastossa muutamia viikkoja ja hyvässä varastossa jopa 2-3 kuukautta. Talviomenat poimitaan puusta hieman raakoina syys-lokakuun vaihteessa. Omenat ovat herkullisimmillaan, kun ne ovat olleet viileässä varastossa noin kuukauden. Talvilajikkeet säilyvät varastossa jopa 3-5 kuukautta.”

Nämä vaatimukset tuntuivat toistuvan suurin piirtein samanlaisina jokaisen omenalajikkeen yhteydessä:

Valovaatimus: Au (eli aurinkoinen) –Pv (puolivarjo)
Kasvupaikka: Syvämultainen.
Vyöhyke: I-IV
PH suositus: 6-7

Mukaan tarttuneet lajikkeet:

Tallinnan päärynäomenapuu (syysomena)

”Kyseessä on ns. Räävelin päärynäomena, eli vanha eestiläinen lajike 1700-luvulta, jota on Suomessa viljelty jo 100 vuotta. Kesä & herkkulajike. Hedelmä on keskikokoinen, maukas ja makeahappoinen. Hedelmän pohjaväri on vaaleanvihreä ja peiteväri lähes kauttaaltaan ruskeanpunainen. Malto on tiivistä, rapeaa ja hyvin mehukasta, usein kuulakasta. Kypsyy syyskuun loppupuolella ja varisee helposti. Hedelmät säilyvät varastossa 1-2kk. Maku hieno, päärynän makua muistuttava. Korkea C-vitamiinipitoisuus. Ruven ja muumiotaudin kestävä lajike sopii luomuviljelyyn. Puu on tanakkakasvuinen ja latvus on tuuhea. Puun oksakulmat ovat jyrkät; Oksat vaativat usein taivuttamista. Puun talvenkestävyys on hyvä.”

Kuvahaun tulos haulle tallinnan päärynäomena

En ollut eläissäni kuullutkaan koko päärynäomenapuusta, joten uteliaisuuksissani ostin tämän. Mielenkiinnolla odotan nuita päärynävivahteisia hedelmiä. Pakkohan tämä puu oli saada, kun itse puun kuvailu kuulostaa ihan siltä että joku on kuvaillut minut: tanakkakasvuinen, latvus tuuhea.

Heta (syysomena)

”Suomalainen uutuuslajike. Laskettu kauppaan 1996. Lajike kasvaa vuosien myötä isoksi ja vaatii siksi paljon tilaa puutarhassa. Kasvukorkeus 4-6m ja leveys 3-5m. Suomalainen Lobon ja Huvituksen risteymä. Sato runsas. Leveän puun oksakulmat ovat kestävät, eli puu on hyvärakenteinen. Kyseessä on myöhäinen syys- ja herkkulajike. Ruvenkestävyys on melko hyvä. Muumiotaudin kestävyys on hyvä. Hedelmä on suuri, punainen, kiiltävä, makeahappoinen ja jonkin verran aromikas. Malto on mehukas, lähes valkea ja siinä on usein mukana punaista. Sopii pöytähedelmäksi. Hedelmät poimitaan syyskuun puolivälissä ja kypsytetään varastossa pari viikkoa. Ne säilyvät kuukauden.”

Kuvahaun tulos haulle heta omena

Hedelmien kuvailut ovat kuin suoraan Alkon viinikuvastosta. Noinkohan tuollaisen ”aromikkuuden” pystyy tavan tallaaja paikallistamaan. Tässä taimessa oli muihin taimiin verrattuna huomattavan isot lehdet. Josko lehtien koko ennustaa sitten koko puun kokoa. Sopii pöytähedelmäksi varmasti sellaisiin huusholleihin, joissa ei ole kleptomaania ajokoiraa. Puu tuli onneksi tsägällä istutettua kulmimmaiseksi, joten sillä riittänee tilaa kasvaa.

Pirja (kesäomena)

Mitat samat kuin Hetalla. ”Sopii erityisesti tuorekäyttöön. Aikaisin keväällä kukkiva kesäomena ja herkkulajike, jonka hedelmät kypsyvät jo elokuun puolivälissä. Tuorekäyttöön sopivat hedelmät kannattaa nauttia lyhyen ajan kuluessa, sillä ne eivät säily kauan. Tämä kotimainen lajike kuuluu myös ilmastollisesti kestävimpiin omenapuihin. Sillä on melko hyvä vastustuskyky omenaruven suhteen ja hyvä vastustuskyky muumiotautia kohtaan, minkä vuoksi ko. lajiketta suositellaan luomuviljelyyn. Hedelmä keskikokoinen tai pieni. Aromi miellyttävän mieto; hienorakenteinen. Sato runsas jo pari vuotta istutuksesta. Kasvutapa hillitty. Puu on leveälatvuksinen.”



Kuvahaun tulos haulle pirja omena

Aiempina syksyinä omenat on saatu lahjoituksina sukulaisilta ja tuttavilta. Onneksi monelta tuntuu jäävän omenaa yli oman tarpeen. Tämä Pirja lupailee ensimmäistä satoa jo pari vuotta istutuksen jälkeen. Kunhan nyt pysyisi hengissä siihen saakka. Mukavaa huomata että on tullut hankittua luomuviljelyyn sopivia lajikkeita. Meillä kun joka tapauksessa on lannoitteen osalta tyytyminen ehtaan p*skaan eikä meillä ole vähäisintäkään aikomusta myrkyttää yhtään mitään.

Sariola (syysomena)

”Vanha kestävä herkku- ja talousomena. Korkealaatuinen herkkuhedelmä, joka on muodoltaan keskikokoa pienempi, litteänpyöreä. Hyvin myöhäinen syysomena sekä herkku- ja talouslajike, jonka omenat ovat nautintakypsiä syys–lokakuun vaihteessa ja säilyvät viikkokausia. Hedelmä on makeanhappoinen, hienoaromiltaan erikoinen; viinihappoinen. Malto kova ja tiivis, hienorakeinen ja mehukas. Hedelmän pohjaväri on keltainen, peitevärinä juovittaista punaa. Sato on keskinkertainen. Puu tulee myöhään satoikään; oksat ovat tanakat mutta ylöspäin suuntautuvat. Puu kehittyy korkearakenteiseksi. Terveytensä vuoksi lajike sopi luomuviljelyyn. Se tarvitsee toisen lajikkeen lähelleen pölyttyäkseen. Hyvä pakkasen ja taudinkestävyys. Eräs niistä vanhoista lajikkeista, jotka ovat tulossa takaisin kauppaviljelyyn. Kotoisin Hämeestä Eräjärveltä Nisulan talosta 1900-luvun alusta. 

Kuvahaun tulos haulle sariola omena



Oli ihanaa löytää tällainen lajike, jonka suomalainen alkuperä tiedetään ihan tarkalleen. Tämä puu pudotti lehtensä varhain, suorastaan pelottavan pian syksyisen istutuksen jälkeen. Olen iloisesti yllättynyt jos se on elolla keväällä. Puu satuttiin istuttamaan kaikkien muiden omenapuiden keskelle, joten sehän sopii että siitä tulee korkearakenteinen. Aion tosin leikata puita niin, etteivät ne kasva aivan ulottumattomiin.

Vuokko (kesäomena)

”Kesäomena, joka kypsyy elokuussa. Hedelmä on keskisuuri tai suuri, muodoltaan kekomainen. Pohjaväri vaaleankeltainen, auringonpuoleista pintaa peittää ohut oranssinviirukas peiteväri. Hyvä syönti- ja soseomena; maku sokerisen hapokas, malto rapea ja erittäin mehukas. Kotimainen uutuuslajike (Melba x Huvitus). Laskettu tutkimuslaitokselta kauppaan syksyllä 1999. Muistuttaa valkeakuulasta, mutta on talvenkestävämpi ja hedelmä säilyy nautintakelpoisena kauemmin. Omenapuu.com itse asiassa suosittelee korvaamaan valkeakuulaan vuokolla. Lajike on altis omenaruvelle, joten se vaatii kemiallista ruventorjuntaa ainakin sateisina kesinä. Lajike on runsassatoinen, voimakaskasvuinen ja oksakulmiltaan hyvä.”

Kuvahaun tulos haulle vuokko omena

Tuo kemiallinen yhtäänminkääntorjunta kuulostaa kyllä pahalta. Täytynee tarkkailla Vuokon vointia ja korvata se jollain kestävämmällä lajikkeella mikäli rupea alkaa olla liikaa. Enpä ole tullut koskaan ajatelleeksi että jossain on tutkimuslaitos, joka kehittelee markkinoille uusia omenalajikkeita. Mutta hyvähän juttu on se. Saadaan taudinkestävyyttä ja pohjoisiin olosuhteisiin soveltuvia lajikkeita. Soisin Vuokon menestyvän, sillä halajan omenasosetta.

Valkeakuulas (kesäomena)

”Aikainen kesälajike sekä herkku- ja soseomena, joka kypsyy varhain elokuussa. Hyvä yleispölyttäjä. Lajike lienee peräisin Baltiasta, mistä se levisi 1800-luvulla Skandinaviaan. Hedelmä on iso tai keskikokoinen, raikkaan makeanhappoinen, täysin kypsänä hienoarominen, erittäin mehukas ja läpikuultava. Sato on runsas ja puu tuottaa satoa jo nuorena. Hyvä yleispölyttäjä.”


Kuvahaun tulos haulle valkeakuulas


Niin. Ne pörräävät pölyttäjät tuli tapettua edelliskesänä. Vaan koskapa periksi ei ole vähäisintäkään aikomusta antaa, on suunnitelmissa hankkia muutamia uusia mehiläisyhdyskuntia ja jatkaa kyseisen rakettitieteen opiskelua. Kerrankos sitä on kantapään kautta asioita opittu. Tämä lajike oli niitä harvoja, jotka taimikaupan alennusmyyntihuumassa tunnistin. Muistaakseni olen tämän lajikkeen hedelmistä tykännyt. Puu mainitaan hyväksi yleispölyttäjäksi. Toivomme siis menestystään. Ja omenasosetta.

Railamo (syysomena)

”Syys/talviomena. Hedelmä on suuri ja toispuoleinen. Väri kellertävä, peiteväri voimakkaan punainen. Maku aromikas ja sokerinen, ei imelä. Alkuperäinen puu ilmeisesti Oulusta / Kempeleen seudulta. Lajike on menestynyt Jyväskylässä jo 60-luvulta saakka.”



Railamosta löytyi hirmu vähän tietoa netistä. Ei kai siis auta kuin jäädä odottelemaan ja katsoa mitä tuleman pitää. Mielenkiintoinen piirre tuo hedelmän toispuoleisuus. Mikäli alkuperäinen puu on pärjäillyt Oulun seudulla, pidän pärjäilyennustetta melko hyvänä täällä Savonmaallakin. 

Näyttäisin ostaneen siis kolme kesälajiketta ja neljä syyslajiketta. Yhtään talvilajiketta ei tähän arvontaan osunut. Lainkaan en tiedä onko jako toimivat sen osalta, kuinka omenaa tulee syötyä tuoreena ja kuinka pakastettua tai hillottua. Viileää varastoa ei tähän hätään ole käytettävissä kun kellarin kunnostustuskin on vasta harkinnan asteella. Eiköhän sen aika näytä onko jako käypänen ja eri lajikkeiden osuudet kohillaan. Ehdottomasti haluan kuitenkin jossain vaiheessa kokeilla omenapuun varttamista. Vartettakoon sitten suosikiksi muodostuneen puun oksasta uusi puu.

OMENAPUUN ISTUTUS:

  1. "Astiataimina myytäviä omenapuita voi istuttaa koko kasvukauden ajan.
  2. Istuta puu aurinkoiseen paikkaan. Kaiva reilu 50cm syvä ja halkaisijaltaan noin metrin levyinen kuoppa. Jätä paakun alle kiinteää maata, mikä estää puun painumisen alaspäin. Hyvää kasvualustaa tulisi olla noin 80cm. Istuta mieluusti kohopenkkiin, etenkin savimailla.
  3. Istuta puu entiseen syvyyteen eli paakun pinta jää korkeintaan pari senttiä maanpinnan alapuolelle.
  4. Paina tukikeppi juuripaakun viereen istutuskuoppaan. Tukikeppi pidetään paikalla useamman vuoden. Hillittykasvuisia omenapuita tuetaan jatkuvasti.
  5. Kastele kuoppa ja täytä mullalla. Tiivistä maa ja kastele vielä kerran runsaasti."
Istutimme puita kaameassa kaatosateessa liettyneessä mudassa velloen. Arvelen istutuksien onnistuneen teknisesti kuitenkin suht hyvin. Talvi ja pysyvä lumipeite tuli Savoon viime syksynä aikaisin, joten nähtäväksi jää ehtivätkö puut juurtua ennen routaa.

Aiheeseen liittyvä kuva

OMENAPUUN HOITO-OHJEET:

”Omenapuu viihtyy ravinteikkaassa ja hyvin kalkitussa mullassa, aurinkoisella paikalla. Istuta omenapuut 3–5 metrin välein. Kastele runsaasti kerran tai kuivina kausina kahdesti viikossa, kunnes taimet ovat juurtuneet kunnolla. Omenapuut tuetaan istutuksen yhteydessä kahdella tukiseipäällä, jotka pidetään 2–3 kasvukautta. Sidokset tulee tarkastaa vuosittain. Satoikäisen puun kastelu kuivina jaksoina parantaa sadon laatua ja määrää. Istuta vähintään kahta lajiketta, sillä yksinään kasvavan omenapuun sato jää pieneksi.

Jos omenapuu tuottaa runsaasti raakileita, niitä kannattaa harventaa, jotta hedelmät eivät jäisi kovin pieniksi. Omenapuu tulee leikata keväisin ennen silmujen puhkeamista, jotta se kasvaisi ilmavasti ja tasaisesti. Talven ajaksi runko on syytä suojata myyriltä ja jäniksiltä tiheällä metalliverkolla.

Omenapuun istutusleikkaus tehdään varhain keväällä ennen lehtisilmujen avautumista. Myös syksyllä istutetut puut leikataan vasta seuraavana keväänä. Pitkät latva- ja sivuoksat typistetään 30-40cm pitkiksi. Versot katkaistaan oksasaksilla noin sentin päästä silmusta, joka suuntautuu ulospäin ja sijaitsee oksan alapuolella. Mahdollinen kaksois- eli kilpalatva kasvaa jyrkässä kulmassa ylöspäin ja repeää helposti. Se poistetaan, samoin terävässä kulmassa kasvavat sivuversot sekä latvuksen sisään suuntautuvat ja hankaavat oksat."

Koska lampaita ei pitele mikään, hanhet vaeltavat nokkimassa kaikkea ja kanejakin saattaa silloin tällöin olla karussa, suojasimme jokaisen taimen kolmella verkolla: Runkoa vasten maanrajaan laitettiin myyräverkko, koko taimen ympärille jänis/rusakko/kani/hanhiverkko ja vielä uloimmas kierros lammasverkkoa. Äkkiseltään kuvittelisi ettei näitä nyt ainakaan ketään syömään pääse. Jyrsijöiden, nokkijoiden ja muiden mutustelijoiden lisäksi vastuksena on tietenkin vielä savinen maa ja kylmä talvi. Keväällä puut täytyy tukea tuulten varalta. Jännityksellä odotamme josko edes osa puista suvaitsisi selviytyä.


Kuvahaun tulos haulle omenapiirakka

Lähteet:

https://www.k-rauta.fi/rautakauppa
https://www.khpuutarhakeskus.fi
http://www.ahosentaimisto.fi

Jutun kuvat on haettu netistä.

keskiviikko 14. helmikuuta 2018

Rusakkometsällä koirien kanssa

Peuran- ja hirvenmetsästykseen tottuneelle rusakkojahti on Jotain Aivan Muuta. Yhteistä molemmille on ainoastaan odottelu. Kun peuran- ja hirvenmetsästyksessä odotellaan passipaikalla, rusakon metsästyksessä seuraillaan koiran / koirien liikkeitä. Nykyteknologia mahdollistaa sen, että koiralle tällätään kaulaan panta, joka lähettää jatkuvasti satelliittien kautta tietoa paikannusohjelmaan. 




Ohjelmasta sitten älypuhelimen kautta seuraillaan missä koira liikkuu. Myönnän, että tutkapannalla varustettu koira ja älypuhelintaan seuraava metsästäjä ei ehkä luo välitöntä kuvaa alkukantaisuudesta, mutta niin kauan kuin moiset härpäkkeet tässä maailmassa toimivat, on sangen mukava tietää missä koira liikkuu ja että sillä on kaikki hyvin. Rusakon perässä putkinäöllä säntäävä koira saattaa syöksyä autotielle tai laukkoa syksyllä tai keväällä heikoille jäille. Silloin on hyvä olla perillä koiran sijainnista jotta pääsee tarvittaessa hätiin. Joskus koira saattaa myös väsähtää päivän päätteeksi ja laittautua lepäämään ihan mihin sattuu. Syksyllä hain pari likomärkää ajokoiraa nukkumasta kaatosateessa talon portailta muutaman kilometrin päässä kotoa. Eivät kuulema oikein itsekään tienneet mikseivät olleet tulleet kotiin. Siinä olisi ollut huolta ja murhetta elleivät pannat olisi kertoneet että nyt pysähtyi sekä liike että ajatus kylän toiselle laidalle.


Perushyppy

Koiraa pakoon.


Seurantaohjelma kertoo koiran etenemisnopeuden ja piirtää reittiä maastokarttaan koiran etenemisen mukaan. Koiran pannassa on sirukortti, johon pannan toiminta perustuu. Kyseessä on siis puhelinliittymä, joka tarkoittaa sitä että koiralle voi myös soittaa. Vaikkakin ohjelma osaa laskea koiran haukkutiheyden, pannassa on myös mikrofoni, jonka kautta voi kuunnella koiran haukkua. Etevä metsästäjä pystyy koiran haukkutiheydestä ja etenemisnopeudesta päättelemään laukkooko rusakko aivan koiran edessä vai onko meneillään jotain muuta. 

Samalta kartalta voi seurata useammankin pantakoiran etenemistä. Jokaiselle koiralle piirtyy karttaan oma viiva. Tiedot päivittyvät minuutin välein, joten haasteeksi jää hankkiutua oikeaan paikkaan oikeaan aikaan. Eikä ole helppoa sekään. Kokeneet metsästäjät osaavat arvioida rusakon etenmistä maaston muotojen ja kasvuston mukaan, mutta aina jää saaliille mahdollisuus "vetää pidempi korsi". 




Eri koirien ajotyyleissä on eroja. Suomenajokoiramme toimii hyvin itsenäisesti ja hakee jänistä laajaltakin alueelta. Sen perään on turha kysellä ennen kuin se itse katsoo juosseensa tarpeeksi. Tämän koiran kanssa hommaa hankaloittaa se, että sillä on ilmeisesti vinttikoiran luonne. Vapaaksi päästyään se tuntuu juoksevan ihan vain juoksemisen takia. Tällä menetelmällä päädytään hyvin nopeasti siihen tilanteeseen, että koira on juossut muille maille vierahille, eli luvallisten metsästysalueiden ulottumattomiin. Eipä siinä auta kuin odotella että koira palaisi etsimään jänistä luvallisille maille. Ellei palaa, saattaa päivän ainoaksi hyödyksi jäädä liikuntaa saanut ajokoira.




Venäjänajokoira taas toimii lähempänä ihmistä, mutta silti hyvin itsenäisesti. Sen saattaa saada jopa kiinni kesken jahtipäivän jos se sille päälle sattuu. Nuori venäjänajokoiramme Olga saattaa hyvänä päivänä juosta 90km. Iäkkäämpi suomenajokoiramme Ritu tyytyy yleensä noin 40-50 kilometriin. Eri pituiset päivämatkat saattavat tosin kertoa myös siitä, että iäkkäämpi koira on kokeneempi ja se löytää jänikset helpommin. Nuorella koiralla kilometrejä saattaa kertyä siitä, ettei se löydä rusakkoa.




Sekarotuisemme Netta (50% suomenpystykorva / 50% suomenajokoira) tarvitsee metsälle seurakseen mieheni Sasun. Netta ei vähäisimmässäkään määrin anna minun pyyntöjeni ja ohjeideni haitata puuhiaan. Se piippaa Sasun jaloissa, irtautuu vain hyvin lyhyesti ja lähelle ajamaan rusakkoa ja on ensimmäisenä autolla/matkalla kotiin jos Sasu vähänkään vihjaa että päivä olisi pulkassa. Se näyttää toisinaan suoranaisesti odottavan, että ajokoirat tekevät työt, eli etsivät ja löytävät rusakon ja juoksuttavat sen lähimaastoon liittyen porukkaan vasta siinä vaiheessa kun riemu on ylimmillään. Pystykorvapuoli tästä koirasta muistaa myös haukkua puussa nököttävät oravat ja linnut.




Lapin pojalla Moskulla on jahtihommat vielä hakusessa. Se löytää rusakoita melko hyvin ja pölläyttää ne liikkeelle, mutta hukkaa ne pian. Noh, vielä ehtii oppia.




Joskus rusakkoa ei näy ei kuulu. Silloin ehditään vaikka nauttia maisemista.




Toisinaan saadaan myös saalista. Rusakonliha on kaninlihaan verrattuna hyvin tummaa ja selvästi riistanmakuista.




Eivätkä ajokoirat kysele kolmeen päivään mitään.






torstai 4. tammikuuta 2018

Luomutipuja

20 päinen kanalaumamme on lisinyt vuosien varrella hautomakoneesta käsin. Olimme onnistuneet haalimaan kasaan porukan, jolla ei lisääntymisviettiä ollut. Ovathan konepoikasetkin toki mukavia, mutta ihan parasta olisi saada kanat hautomaan ja lisääntymään luomuna. Oli siis ryhdyttävä toimenpiteisiin.

Tiesin ystävälläni olevan kanalassaan vallan toisentyyppisiä haasteita. Hänen kanansa olivat suorastaan ketjuhautojia. Arvelin että jos haudon koneessa näiden ystäväni himohautojien munista poikaset, kasvatan ne isoiksi niin ne sitten hautoisivat itse poikasensa. Mitään varsinaista tietoahan ei tästä hautomisinnokkuuden periytyvyydestä minulla ollut, mutta kerrankos sitä on jotain kokeiltu. Ei siis muuta kuin ystävän kanalasta kennollinen munia hautomakoneeseen. Kuten tavallista, noin puolet poikasista oli kukkoja. Kanoja kuoriutui neljä. Enää oli siis vain odotettava.




Ja kuinkas sitten kävikään! Marras/joulukuun vaihteessa yksi juuri näistä keväällä ystävältäni hankituista munista kuoriutuneista kanoista pynttäytyi hautomaan! Suhtauduin homman onnistumiseen ensin epäluuloisesti, koska muutaman omat kanamme olivat aiemmin kyllä hautomisen aloittaneet, mutta kyllästyneet touhuun muutamassa päivässä. Merkkasin kuitenkin hautojan alle kolme munaa (jotta osaan kerätä muut munat päivittäin pois). Ja niinpä vain tämä jatkoi hautomista viikosta toiseen! Lopulta joulun alla munista kuoriutui kaksi tipua!

Olin kuullut tarinoita siitä, kuinka muut kanat ja kukot saattavat suhtautua tipuihin vihamielisesti, tai nähdä ne päivällisen jatkeena. Vein siis kanalaan munintapesien alle piilomökin, johon tiput voisivat halutessaan paeta. Olin myös löytänyt intternetin syövereistä sellaisen tiedon, että muu lauma jättää tiput paremmin rauhaan jos niille tarjoillaan säännöllisesti liha-aterioita. Olinkin siis aloittanut koiranruuaksi tehtyjen teurasjätesatsien kuskaamisen kanalaan jo haudonnan aikana.




Sattumalta myös kukon vaihto tuli aiheelliseksi juuri haudonnan aikana. Vanha kukko oli jo tuottanut muutamat satsit jälkeläisiä laumaan ja jälleen kerran sisäsiittoisuutta välttääkseni laitoin kukon vaihtoon. Uuden kukon löytääkseni olin laittanut Munanettiin kanojen nimissä senssi-ilmoituksen, jossa ehdottomana vaatimuksena uudelle kukolle oli lempeä luonne. Kukkojen osalta tilanne on onneksi aina se, että niistä pääsee valitsemaan. Kukkoja kun on kaikilla liikaa ja varsinkin niillä jotka eivät itse ylimääräisiä pois syö.

Nyt tiput ovat noin kolmiviikkoisia ja kasvavat silmissä. Nähdäkseni luomutipujen saamiseen ja elolla pysymiseen vaikutti kolme seikkaa: hautomisgeenin (?) omaava kana, parvelle tarjoillut liha-ateriat sekä erittäin säyseä kukko. Eikä hyvän tuurin osuuttakaan pidä täysin unohtaa.




Viimeisimmän yllärin tarjoilikin sitten viime kesän kaninostoreissulta mukaan tarttunut kana, joka nyt hautoo kolmatta päivää. Merkkasin sen alle taas kolme munaa. Saapa nähdä riittääkö sillä intoa istua hommaa valmiiksi. Tämän tapauksen kohdalla kokeilen nyt taas uutta juttua. Munanetissä olleen näkemyksen mukaan pyöreäkärkisistä munista kuoriutuu kanoja ja teräväkärkisemmistä kukkoja. Tokihan tämäkin on pakko kokeilla, joten koetin valita nyt hautovan kanan alle kolme pyöreäkärkistä munaa. Nähtäväksi jää pitääkö koko juttu paikkansa ja olenko osannut valita oikeanlaiset munat. Osa munista on helposti erotettavissa pyöreä tai teräväkärkisiksi. Osa taas on ainakin näin tottumattoman valitsijan silmissä rajatapauksia. Vaan josko jatkossa lauma lisisi omatoimisesti. Nuppilukua ei sinänsä ole tarvis kasvattaa, mutta aina kuitenkin joku porukasta poistuu syystä tai toisesta.



lauantai 9. joulukuuta 2017

Mosku

Laumaamme liittyi hiukan yllättäen syksyllä musta pystykorva. Vastahan meillä oli viisi koiraa: Kaksi mopsia, kaksi ajokoiraa, mutta vain yksi pystykorva. Kerrassaan epätasapainoinen tilanne! Kun siis meille aukeni tilaisuus adoptoida laumaamme toinen pystykorva, olihan tälle elämän järjestämälle yllätykselle annettava mahdollisuus.

Moskua ei ole pentuna rekisteröity mihinkään. Ei sen paremmin rotuun kuin olemassaolevaksikaan. Se muistuttaa kuitenkin huomattavissa määrin ruotsinlapinkoiraa. Wikipedia tietää, että "ruotsinlapinkoira on luonteeltaan ystävällinen, älykäs, aktiivinen ja toimelias. Ruotsinlapinkoira sopii luonteeltaan kotikoiraksi ja rakastaa ulkoilua säästä riippumatta." Täsmää niin ulkonäön kuin luonteenkin puolesta. Koiran kanssa täytyy olla suorastaan varovainen, koska se oppii niin toivotut kuin vahingossakin opetetut jutut ihan kerrasta. Ruskean värin kadottua turkista myös ulkoiset tuntomerkit täsmäävät ruotsinlapinkoiraan entistä paremmin.




Mosku muutti meille Lapista. Hänen vaiherikkaasta aiemmasta elämästään voi lukea täältä ja täältä: Koiran edellisen omistajan, siskoni Jonnan näissä omissa blogikirjoituksissaan mainitsema ruskea väri Moskun turkissa on hävinnyt sen myötä kun se on päässyt kunnollisen ruuan äärelle. Oma arvioni on, että Mosku on aikoinaan (ennen Jonnalle muuttamistaan) niin huonoilla sapuskoilla että se on näkynyt turkinkin huonokuntoisuutena. Nyt Mosku on yönmusta ja kiiltäväkarvainen.

Minulla ei ollut juuri minkäänlaista kokemusta uroskoirista, olivathan kaikki elämäni koirat yhtä nuorena menehtynyttä mopsia lukuunottamatta olleet narttuja. Minulla ei myöskään ollut juuri minkäänlaista käsitystä pystykorvista rotuna. Mieheni vanhan sekarotuisen pystykorvan tunnen kyllä tyyppinä ja yksilönä, mutten ole osannut erottaa mitkä ominaisuuksistaan ovat pystykorvaa, mitkä toista rotuaan suomenajokoiraa ja mitkä yksilöominaisuuksia.




Oli siis ihan hauska seurata Moskun kotiutumista. Ensimmäinen ilta oli yhtä mylläkkää. Moskua tietenkin jännitti ja varmasti pelottikin kun yhden kissan seura vaihtui viiden koiran seuraan samalla kun laumanjohtajat, osoite ja maakuntakin menivät uusiksi. Alku oli yhtä menoa ja meininkiä, mutta jo seuraavasta päivästä lähtien kaikki alkoi sujua mitä mukavammin.

Kairassa viettämästään repaleisesta lapsuudestaan huolimatta Mosku on mitä hyväntahtoisin ja herttaisin tyyppi. Se sieti alusta asti jopa mopseja. Vertailukohtana kerrottakoon, että vanha pystykorvamme ehdotti ensimmäisen 1,5 vuoden ajan että voisi syödä nuo kinkkurullat pois jaloista pyörimästä ja hyväksyy ne nykyäänkin vain "hajuraon" päästä. Venäjänajokoiramme Olga on jotakuinkin samanikäinen Moskun kanssa ja he löysivät heti yhteisiä riehuntajuttuja.




Mies toivoo Moskusta metsästyskoiraa. Ainakin viettiä tuntuisi olevan. Kyllä on hihna suorana ja ääntä ja tapahtumaa läsnä jos riistan jälkeä löytyy esim. iltalenkillä. Vielä emme ole päässeet Moskun kanssa ihan tosissaan metsästystä kokeilemaan, mutta josko vanha pystykorva toimisi Moskulle mallina. Kesällä Mosku sai pihalta kiinni karkuteillä luikkineen kanin. Taitavasti se pupun nappasi ja aivan enemmittä keskusteluitta luovutti sen minulle kun itselleni sitä vaadin. Hyvä poika.

Huomattavaksi plussaksi laskettakoon myös se, että Mosku osaa pysyä tontilla. Se on jatkuvasti näköetäisyydellä tuvan nurkalta. Vanhassa pystykorvassamme on puolet ajokoiraa, joten se haihtuu horisonttiin heti tilaisuuden tullen. Mosku saa siis nauttia huomattavia määriä vapaata ulkoilua koska ilmeisesti rodun pitkä historia poropaimenena ja siis paimennusvietti pitää sen laumansa lähellä. Edes jäniksen jäljelle juoksemaan päästettyjen ajokoirien perään Mosku ei pihasta imeytynyt. Hämmästyttävää.

Mosku kokeili hiukan juoksuttaa lampaitakin. Sillä oli ihan selvästi käsitys siitä, että paimennus olisi hänen juttunsa, mutta osaamista ei ainakaan vielä ollut muuhun kuin sekasorron luomiseen. Vaikea tietää kuinka pitäisi toimia kun mallista ei ole päässyt oppimaan eivätkä uudet ihmiset ole ainakaan vielä osanneet ohjeistaa kuinka homma hoidetaan.




Ehdin etukäteen miettiä kuinkahan työläs pörröinen turkki olisi. Olen juuri siksi pysytellyt sileäkarvaisissa roduissa, että en vähimmässäkään määrin ole föönaaja,puunaaja&tupsuttaja -tyyppiä. Tämäkin huoli oli turha. Jostain käsittämättömästä syystä turkki pysyy puhtaana pahimpia kurakelejä lukuunottamatta ja silloinkin sen saa puhtaaksi nopealla suihkukäynnillä. Turkki ei likaannu, ei takkuunnu, eikä tämä koiratyyppi näytä olevan epämääräisyyksissä kieriskelevää sorttia. Sitävastoin se pakkaskeleillä tuoksuu jopa hyvältä. Sellaiselta hyvin tuuletetulta. Ja ihan pesemättä. Hyvin erikoista.

Olin arvellut että Moskusta tulisi lähinnä mieheni koira. Mies kun on sellaista pystykorvatyyppiä. Iloiseksi yllätyksekseni olen kuitenkin myös itse kovasti tykästynyt tuohon villahousut hulmuten kirmaavaan otukseen. Mosku tuntuu uskovan aina kaikista pelkkää hyvää, luottaa kaikkiin ja kaikkeen ja se on ihan perusasetuksiltaan aina hyväntuulinen. Myös lapsien kanssa kaikki on sujunut enemmän kuin hyvin. Moskulla on huumorintajua ja pitkä pinna, eikä se juostessaankaan taklaa penakoita pusikkoon tai hypi niitä kumoon. Myös pihalla vapaana toikkaroivat hanhet saavat olla Moskulta rauhassa.




Moni pystykorva on sellainen "ammattinaputtaja". Vaikuttaa siltä että ne haukkuvat ihan vain kuunnellakseen omaa ääntään. Mosku ei turhia metelöi. Läheisen tien kulkijat kommentoidaan, mutta niitäkään se ei lähde paikan päälle tapaamaan vaikka olisi yksin pihalla. Tämä on kyllä ihan mahdottoman hieno juttu. Vapaana kirmaava pystykorva pitää myös pienpedot poissa nurkista. Naamakirjan lintuharrastusryhmistä saa tämän tästä lukea miten pienpedot ovat tunkeutuneet lintutarhoihin aiheuttamaan tuhoa ja hävitystä, mutta täällä tontilla partioiva pystykorva pitää moiset ei toivotut vieraat loitolla. Mosku osaa käyttää ääntään myös halutessaan takaisin lämpimään tupaan. Se ilmoittaa oven takana että "Vuh" ja toistaa pyynnön tarvittaessa. Ei siis oven raapimista, mutta ei myöskään pihalla värjöttelyä.

Ainoiksi ongelmiksi uuden perheenjäsenen osalta näyttäisi siis jäävän, että mopsien pehmoleluilta häviävät korvat, hännät ym. ulkonevat osat ja että nyt sohvalla on entistä ahtaampaa, mutta pukki tuonee jouluna lisää leluja ja eipähän ole sohvalla kylmää eikä yksinäistä. Myönnän suhtautuneeni Moskuun aluksi hieman varauksella, mutta nyt olen yllättänyt itseni tykkäämästä siitä ihan hurjasti. Yhteiselo sujuu päivä päivältä paremmin ja kaikki Moskun tahallaan tai tahattomasti järjestämät yllätykset ovat olleet positiivisia. Kerrassaan rakastettava otus <3




Tämän blogijutun kuvat ovat etevän siskoni Jonna Saaren ottamia. Kiitos Jonnalle kuvista!

torstai 9. marraskuuta 2017

Vakuumikone

Hitonmoisella vaivannäöllä kasvatettua tai pyydettyä lihaa harvempi haluaa päästää menemään huonoksi. Koskapa lihojen osalta sato korjataan pääosin syksyllä, tulee lihojen säilyä mahdollisimman laadukkaina maksimissaan jopa vuoden verran. Peruspakastuspusseihin lihoja pakastaneet tietävät, että liha alkaa yllättävänkin pian maistua "pakastimelta". Niinpä päätimme hankkia vakuumikoneen.




Vakuumikoneen hankinnassa kannattaa huomioida se, että näidenkin laitteiden kohdalla hinta ja laatu kulkevat käsi kädessä.

Halvat laitteet ylikuumenevat helposti, jolloin niitä joutuu kesken lihojentyöstön jäähdyttelemään. Lisäksi ne saumaavat pussin usein epätäydellisesti, jolloin se onkin sitten ihan sama vaikka olisit pakannut lihat ihan tavan pakastepusseihin. Ja annapa olla kun räpsyyn laitteeseen lopulta menee hermo ja ostat kuitenkin sen kalliimman laitteen on jo sekä rahaa, hermoja, että lihoja mennyt hukkaan. Kannattaa siis samoin tein ostaa sellainen vähän parempi laite. Tietenkään ns. perustalouteen ei kannata ostaa tuhansien eurojen ammattilaisvehjettä, mutta ehdottomasti kannattaa sijoittaa laitteeseen ainakin 400-500€ jos aikoo hyvän hankkia. Erämessuilla on usein laitteiden myyjiä ja laitteen toimintaa pääsee näkemään ja kokeilemaankin ihan livenä. Messuilla on usein myös messutarjouksia.

Olimme katselleet vakuumikoneita jo jokusen vuoden, kuunnelleet niistä muiden kokemuksia ja hiukan vertailleetkin eri valmistajien laitteita. Niinpä meillä oli jo valmiiksi katsottuna Riihimäen Erämessuilta hyväksi katsomamme laite-edustajan sijainti ja valikoima. Kyselimme laitteen ominaisuuksista, katselimme esittelyä ja totesimme että tähän kannattaa sijoittaa, eikä tämä sijoitus ole kyllä hetkeäkään kaduttanut.

Erinäisten kokeilujen, yritysten ja erehdysten jälkeen jakaisin seuraavat vakumointia koskevat huomiot, jotka koskevat kaikkea vakumointia laitteen merkistä riippumatta.




Mausta esim. fileet jo ennen vakumointia ja pakastusta. Näin mausteet imeytyvät lihaan huolella ja liha on pannu/uunivalmista heti sulamisen jälkeen. Kuvan ulkofileisiin hieroin lampaanlihalle tarkoitettua mausteseosta ja merisuolaa. Maustetut lihat jätän tavallisesti maustamisen ja vakumoinnin jälkeen vielä noin vuorokaudeksi jääkaappiin, jolloin mausteet ehtivät imeytyä lihaan ennen pakastamista.




Taita pussin suuaukko ulospäin ennenkuin alat asetella lihoja pussiin. Vakuumikone saumaa pussin todella hyvin vain, jos saumattavassa kohdassa ei ole rasvaa yms. epäpuhtauksia. Taittamalla pussin suun pidät siis saumattavan kohdan puhtaana. Taita pussin suu ylös mahdollisimman puhtain sormin.




Älä täytä pussia liian täyteen. Kone tarvitsee kuvan mukaisen pätkän tyhjää pussia jotta se saa imaistua kaiken ilman ulos ja jotta saumasta tulee täydellinen.




Tältä näyttää maltillisesti täytetty pussi, jossa on täydellisesti onnistunut saumaus.




Jauheliha, suikaleliha, palapaisti yms. kannattaa pakata annospusseihin. Itse pakkaan työstetyt lihat puolen kilon pusseihin, jolloin saa otettua sulamaan vain yhtä kokkauskertaa varten tarvittavat ainekset. Pussit kannattaa jo ennen vakumointia taputella "levyiksi", jolloin ne vievät pakkasessa mahdollisimman vähän tilaa.

Oman kokemukseni mukaan lihat kannattaa myös prosessoida mahdollisimman pitkälle ennen vakumointia ja pakastusta. Pakastimesta näet näyttää häviävän ensimmäisenä kaikki sellainen, josta on nopeaa ja helppoa valmistaa ruokaa arki-iltoina. Toki kannattaa jättää juhlatilaisuuksia varten jokunen lampaanviulu ja paistinmötikkä, mutta omaa arkea helpottaakseen on syytä irrotella useimmat lihat luista ja pieniä ne jo valmiiksi.

Kuten jauhelihakuvan oikeanpuoleisesta pussista näkyy, alkaa neste pikkuhiljaa hiipiä saumaa kohti. Henk.koht. en yrittäisi pakata vakuumipusseihin mitään kovin kosteaa. Mikäli neste ehtii saavuttaa sauman ennen kuin kone on ehtinyt polttaa sitä kokonaan kiinni, saumaus epäonnistuu. Sen lisäksi että homma menee uusiksi, kerääntyy nestettä itse laitteeseen pois vedettävän ilman mukana. Laitteissa on kyllä nesteitä varten pikku säiliö, mutta minä en ainakaan halua rähmästää kallista konetta. Pakkaan siis kosteat tuotteet, kuten marjat rasioihin ja kuivemmat, kuten lihat pusseihin.

Olen kuullut kosteina vakumoitavien aineksien kohdalla sellaisesta konstista, että pussiin laitetaan pussin levyiseksi taiteltu talouspaperinpala tulevan saumakohdan alapuolelle, jolloin vakumoitaessa pussia neste imeytyy talouspaperiin. En luottaisi, mutta kukin toimikoon parhaaksi katsomallaan tavalla.

Ainakin tähän meillä olevaan laitteeseen on myös saatavilla purkkeja, jotka pystyy tällä samaisella aparaatilla vakumoimaan. Niitä meillä ei ole ainakaan toistaiseksi käytetty, joten niiden kuvioista en osaa kertoa.

Sisäelimiä en suosittelisi pakastamaan ainakaan sellaisenaan. Niiden maku kärsii pakkasessa sen verran rajusti että ne päätyvät lopulta koirille. No, eihän se vallan hukkaan heitettyä ole toki sekään.




Lopuksi voikin palkita itsensä hyvin hoidetusta työstä tartar-pihvillä.

Ja epäselvyyksien välttämiseksi: Tätä juttua ei ole kukaan tai mikään taho sponsoroinut sittennii millään tavalla =)

keskiviikko 8. marraskuuta 2017

Tasting ryytimaa

Kun alkukesästä tuli akuutti tarve kylvää ja istuttaa, eikä kasvimaasta ole vielä tiedossa kuin sen tuleva paikka, oli ryhdyttävä toimenpiteisiin. Kävin Biltemasta nipun kasvilaatikoita, joita olen tottunut lavakauluksiksi kutsumaan. Eihän nuihin kehikoihin juuri mitään mahtuisi, eli sato tulisi olemaan hyvin viitteellinen jos sellaista ylipäätään saataisiin. Päätinkin kylvää nimenomaan vähän sitä ja hiukan tuota, jolloin voisin itse kasvimaan valmistuessa olla kartalla siitä, mitä oikeasti haluan siihen kylvää ja istuttaa. Alkoi siis muodostua tasting ryytimaa.




Koskapa ryytimaa tulisi olemaan pieni, ostin myös multaa vain vähän.




Lavakaulusten pohjalle asettelin sanomalehtiä pitämään kurissa edes osan paskaruohoista.




Sanomalehtien päälle kerros kanalanpohjaa.




Ja päällimmäiseksi multaa. Näin jälkikäteen ajateltuna kanalanpohja ja multa olisi varmasti ollut hyväksi sekoittaa keskenään.




Ja sitten ei muuta kuin kylvämään.




Ja rivienhän on oltava suoria! Otin itselleni valokuvat siemenpusseista paikoilla joihin ne kylvin, jotta osaisin tehdä harvennukset myöhemmin oikein.




Sitten ei muuta kuin kastellaan ja odotellaan. Kumosin lavakauluksien päälle vielä tontille kulkeutuneita työmaa-aitaelementtejä. Lampaat karkaavat kuitenkin ennemmin tai myöhemmin. Unohdin näemmä kuvata taimet, mutta sadosta kuvaa tässä.



Entäpä tämän kesän opit:

Porkkanat ovat kiitollisia kasvatettavia. Niistä tuli pienehköjä, mutta makeita, eikä niitä ehtinyt jyrsimään kukaan ennen sadonkorjuuta. Ehdottomasti jatkoon.

Nauriit olivat toinen kiitollinen kasvi. Useampaa sorttia naurista kasvoi lähes ongelmitta. Joku mullan alla elävä öttiäinen tosin ehti maistella niitä ennen minua. Kuorin ja pilkoin saaliin pakkaseen odottamaan joulua. Ehdottomasti jatkoon.

Pinaatti ja herneet. Ei jatkoon. Herneillä on korkeintaan viihdearvoa penakoiden parissa. Se, että niistä saisi talteen esim. hernekeittoainekset ei taida tässä vaiheessa olla vaivan väärti kun herneitä vielä toistaiseksi kaupasta saa ja jopa erittäin edullisesti. Pinaattia voisi jatkossa harkita siinä tapauksessa, että tulisi tutustuttua saako sitä kuivattua tai pakastettua. Tuoreena sitä ei tule juurikaan näemmä syötyä.




Palsternakka ja keltasipuli (siemenestä) eivät suostuneet lähtemään tulille laisinkaan. Kasvatin aikanaan komeita palsternakkoja kasvihuoneessa, joten mahtoikohan tämä kylmä ja märkä kesä olla liikaa sille kasville. Keltasipulin osalta en tiedä sanoa mikä siinä meni pieleen. Kumpaakin olisi varmasti tullut syötyä, joten eiköhän niitä yritetä kasvatella uudestaan.

Punajuuri kasvoi ihan hyvin, mutta huomasin etten ollutkaan innokas sitä käyttämään. Never say never, mutta ei siis toistaiseksi ainakaan jatkoon.

Lanttua nousi ihan tasan yksi yksilö. Sitä olisin toivonut saavani enemmänkin. Nakkasin lanttua aikanaan kasvamaan kasvihuoneeseen, koska tilaa sattui olemaan. Se kasvatti mahtavat lehdet, mutta itse juuri jäi pikkusormen kokoseksi. Arvelin tuolloin että ongelma johtui liian lämpimästä kasvuympäristöstä, vaan ei näytä lanttu pihamaallakaan viihtyvän. Täytynee tutkia asiaa.




Kaikki havittelemani kasvit eivät tämän kesän laatikoihin mahtuneet. Josko jo ensi kesänä meillä olisi ihan oikea kasvimaa. Opin myös että on paljon helpompi aidata kasvimaa/kasvilaatikot lammasverkolla kuin lampaat "paimenpojalla". Osa taimista ja sadosta päätyi sitten kuitenkin mäkäteille kun äkkäsivät seisovan pöydän laitumen kupeessa.