maanantai 31. joulukuuta 2018

Sauna

Talomme ja lammen välissä nököttää sauna. Sauna on rakennettu samoihin aikoihin kuin talokin, eli 50-luvun alkumetreillä. Talossa sisällä meillä ei saunaa olekaan. Kiinteistövälittäjä kuvailisi saunamme olevan ns. alkuperäiskuntoinen, tahi remontoija unelma, eli suomeksi: perusteellisen remontin tarpeessa. Saunaremontti on kyllä to do -listallamme, mutta kalenteriin asti se ei vielä ole yltänyt.

Sitä paitsi, arvaako koko remonttiin ruveta kun saunan vintillä asuu lepakoita! Sehän on vaarana että lepakot hermostuvat remontteeraamisesta ja muuttavat pois! Se olisi ankeaa se. Kuka nyt itse kasvattamistaan kotilepakoista haluaisi luopua. Ehkä on parempi vain sutaista maalia pintaan ja kohentaa pahimmat repsotukset.




Niin talon kuin saunankin osalta tontillamme vallitsevat ns. mökkiolosuhteet. Saunan vesi kannetaan paikalle talosta tai lammesta. Kiuas on tietenkin puulämmitteinen. Samoin muuripata, jossa pesuvesi lämmitetään. Koko sauna menee syväjäähän talvella, joten saunanlämmitykseen kuuluu silloin myös vesien sulattelua. Lattialla käytetään mukavuussyistä puuritilöitä. Betoni on meinaan talvisaikaan melko viileää.




Meillä sauna toimii paljon muunakin kuin vain peseytymispaikkana. Saunassa kuoritaan hunaja kennoistaan, kuivataan tervatut sukset ja riiputetaan ruhot.




Pukuhuoneen hyllyllä on pyykkäyskalustoa talon ja saunan rakentamisen ajoilta. Vasemmalla on valkopyykkiohjelma ja oikealla kirjopyykkiohjelma. Valkopyykkiä pestiin keittämällä ja hakkaamalla pyykeistä lika irti. Pesuaineena käytettiin lipeää. Pyykit nostettiin padasta kepillä laudalle, joka nojasi padan sisäreunaa vasten ja lika irrotettiin pieksemällä pyykkiä kepillä lautaa vasten. Lipeä on syövyttänyt kaluston valkokuultoiseksi. Kesäiset vuosirenkaat ovat kuluneet kuopalle ja talven kovemmat vuosirenkaat jääneet koholle. Kirjopyykki ei kestänyt niin korkeita lämpötiloja kuin valkopyykki. Sitä kärsi siis pestä käsin lasisella pyykkilaudalla, joka on - hämmästyttävää kyllä - edelleen täysin ehjä. Lauta on valmistettu 1960-luvulla Kokkolassa A.B. H. Nylynd O.Y.:n tehtailla.




Saunan on tiettävästi rakentanut aikoinaan Arvo Miettinen. Lieneeköhän Arvo itse nimikoinut saunansa.




Saunan lauteet ovat yhtä puuta. Mies bongasi nämä sukulaisensa talonrakennustyömaalta, jossa ne olivat jääneet ylimääräisiksi. Lauteet ovat puoli metriä paksusta männystä, koko puun leveydeltä halkaistut, eli ns.pelkat (https://fi.wikipedia.org/wiki/Pelkka). Tykkään niistä aivan erityisesti.




LAT Oy:n eli Läkkiastiatehtaat Oy:n pesuvati on peräisin äitiyspakkauksesta vuosikymmenten takaa. Tuolloin Läkkiastiatehtaiden tuotteita valmistettiin Vähäkyrössä Vaasan itäpuolella. Emaloidut vadit olivat erityisen käytännöllisiä aikana, jolloin asunnoissa ei ollut juoksevaa, lämmintä vettä. Vadeissa veden pystyi kuumentamaan suoraan esim. puuhellalla. Emaloidut vadit olivat lisäksi hyvin helposti puhdistettavia ja siten hygieenisiä. Läkkiastiatehtaan vateja näyttää olevan talletettu meidän saunamme lisäksi myös esim. Vähäkyrön kotiseutumuseon näyttelyyn.




Peseytymistä varten käytössä on vateja ja ämpäreitä mallia DDR. Kun padasta pitää nostaa lähes kiehuvaa vettä, ei muovirimpuloihin ole luottaminen. Saunatuoksuista parhaaksi on todettu puhdas pihka. Sitä on rapsittu mukaan havupuista metsäreissuilla. Teollisesti valmistettujen tuoksujenkin valikoimasta osa on ihan kivoja, mutta pihka on aina pihka. Pihkaa varten kiukaalla on kivi, jonka reikiin pihka sellaisenaan pudottellaan. Siihen kun viskaa äkkiä löylyvettä päälle, ettei pihka ehdi kärähtää niin ah, kylläpä on ihmisen hyvä olla.




Maku-merkkisessä muuripadassa lämmitetään saunan käyttövesi. En onnistunut netistä löytämään tietoa valmistajasta, tai miksi muuripadan nimi on Maku. Nykyään Maku-tuotenimellä myydään ruuanlaittopatoja. Tokihan tuossakin padassa keiton keittää jos on isompi porukka ruokittavana. Noin 80 litraa (täysi padallinen) vettä siinä lämpiää ihan älyttömän nopeasti ja vähillä puilla.




Saunan kuistilla sijaitsee spa-osasto, eli jostain kerrostaloremontista purkautunut vanha kylpyamme. Kesällä siinä on mukava lillua. Lämpimän veden ammeeseen saa padasta ja lammesta kantamalla.




Sähköjen hävitessä saunomisen monessa nykysaunassa voi unohtaa: Sähkökiuas ei lämpiä, hanasta ei tule vettä. Tämä sauna ei paljon sähkökatkoista piittaa. Sähkövalot saunalla kyllä on, mutta sähköjen puuttuessa kylvetään kynttilän- tai lyhdynvalossa. Polttopuita löytyy ja vesi kulkee kun kuljettaa.

torstai 13. joulukuuta 2018

Hanhista luopuminen

Monihan siitä varoitteli ja olivat valitettavasti oikeassa: Näiden valkoisten kesyhanhien kanssa elämä meni pikkusen liian jännittäväksi. Kolme naarashanhea olivat aivan kesyjä ja säyseitä siihen päivään asti kun hankimme niille kaveriksi uroshanhen. Siitä alkoi suhina, sähinä, uhkailu ja päällekarkailu. Aggressiivisella käytöksellä lienee siis jotain tekemistä hormonien kanssa. Aikansa sitä touhua katselimme ja arvelimme, josko aggressiivisuus olisi jokin ohimenevä vaihe tai vuodenkiertoon liittyvä juttu. Ei ollut.


Toinen hanhienpidossa ilmaantunut haaste oli että ne näyttivät sekoavan jos ne joutuivat olemaan tarhassa, Siinä vaiheessa ne kävivät jo toistensakin kimppuun, vaikka tarha oli huomattavan iso. Tarha-aggression seurauksena päästimme ne vapaaksi pihalle ja niiden keskinäiset riidat loppuivat sillä sekunnilla.


Vaan entäpä elämä pihalla, vapaana kulkevien hanhien kanssa? Siitä ei muuten tullut kovinkaan miellyttävää. Koko ajan sai olla "silmät selässä" vahtimassa niiden olemisia ja tekemisiä. Ne hyökkäsivät edelleen ihmisten ja jopa muiden eläinten kimppuun jos katsoivat että joku tunki liian lähelle. Koirat ja kissat oppivat väistämään ne kaukaa, miehen lapsille opetettiin varoetäisyydet. Kulkiessaan ne hakkasivat rikki kaiken tielle osuvan. Osansa saivat niin navetan ulkolaudoitus kuin autojen muoviosatkin. Ruokkimaan mennessä piti olla ruokavadin lisäksi metallinen vati, jota oli pidettävä itsensä ja hanhien välissä panssarina. Muutaman kerran olin varomaton. Seurauksena mustelmia ja ruhjeita ja kerran jopa hemmetinmoinen veripahka käsivarressa. En arvostanut.



Ja sitten se paska. Ei hyvänen aika. Koko piha oli paskan, sulkien ja höyhenten kuorruttama. Isokokoisen linnun paska on suorassa suhteessa linnun kokoon. Moni koira tekee pienempiä läjiä.




Sähinästä ja ilmeisen hormoniperäisestä sekoilusta huolimatta hanhet eivät kuitenkaan onnistuneet saamaan poikasia. Yksi naarashanhista hautoi kyllä pitkään ja hartaasti, mutta munat eivät koskaan kuoriutuneet. Lisää poikasia saatiin vain hautomakoneesta. En ihan keksi miltä osin haudonta meni pieleen. Munat olivat hedelmöittyneitä ja hanhi suhisi pesämökissään pitkään ja huolella, mutta ei munista mitään kuoriutunut.




Niinpä kun hanhet loppukesästä päätettiin siirtää pihamaalta pakastimeen, olimme kaikki helpottuneita. Pihalla saa taas liikkua vapaasti ja taakseen vilkuilematta, paskamiinakenttä on huuhtoutunut pois, tavarat, muut eläimet ja ihmiset pysyvät jälleen ehjinä eikä lomittajien tarvitse pelätä henkensä edestä (tai he ylipäätään suostuvat tulemaan paikalle). Nyt hanhista on ensimmäisen kerran iloa sitten uroshanhen hankinnan - reseptien ainesosina.

Huh! Että semmoset oppirahat! Ja että nytkö viisastuimme emmekä hanki hanhia enää ikinä? Höpsistä. Olen antanut itselleni kertoa että joutsenhanhet ovat ystävällisempiä ja säyseämpiä kuin jalostetummat serkkunsa. Jos siis onnistumme hankkimaan joutsenhanhia jostakin, ilman muuta ostamme muutamia. Luovutamme vasta, jos nekin osoittautuvat yhtä kaistapäisiksi kuin nämä valkoiset "kesy"hanhet. Sen verran ensimmäiseltä kierrokselta opin, että uusille hanhille aitaan laitumen. Nehän pysyvät kokonsa puolesta vallan mainiosti lammasverkon takana. Laiduntakoot ja paskokoot siellä vapaasti.



keskiviikko 14. marraskuuta 2018

Madekeitto

Omavaraisuuden iloihin kuuluu myös se, että tulee oltua tekemisissä samanhenkisten ihmisten kanssa sen verran kun nyt ylipäätään tulee kenenkään kanssa oltua tekemisissä. Itse emme ole juurikaan kalastamaan ehtineet, joten on mukavaa että joku on verkoille ym.joutanut. Ja vielä mukavampaa on että kaikki saavat vaihtelua ruokapöytäänsä kun voidaan vaihtaa esim. kaninlihaa mateisiin. 

Eteläisessä Suomessa ja entisessä elämässäni en ollut edes nähnyt mateita tai matikkakeittoa läheltä. Niinpä nyt, madekeittotilaisuuden osuttua kohdalle oli kaivettava keittokirja esiin. Yhdistelemällä vuosien 1966 ja 1987 Kotiruoka-kirjojen madekeittoreseptit, tuli ohjeistus olemaan seuraavanlainen:

Madekeiton resepti:

1 kg:n made
1 sipuli
1,5 tl suolaa
10 maustepippurimarjaa
0,5 l vettä
4-6 perunaa
0,5 l kermamaitoa
tilliä
(1 rkl voita)

Ja tässä työvaiheet:


"Nylje ja puhdista made." Saimme mateemme (tässä keitossa 2 kpl) pakasteina, jotka oli jo nyljetty ja puhdistettu, joten tätä osuutta hommasta en vielä päässyt reenaamaan. "Ota maksa ja mäti talteen." Ja kyllä. Ne olikin ihanasti otettu talteen. Kuvassa alla on kahden kalan maksat ja mädit. 

"Paloittele kala." Palat kannattaa jättää melko isoiksi tässä vaiheessa. "Kuori ja hienonna sipuli. Pane kala, sipuli ja mausteet veteen ja anna kiehua hiljaa noin 15 minuuttia, kunnes kala on kypsää" 




"Nosta kalapalat liemestä." Perkaa kala ruodoistaan.


"Lisää kuoritut, lohkotut perunat sekä paloiteltu maksa ja mäti ja keitä noin 15 minuuttia." Oikaistiin sen verran että nakattiin joukkoon pussillinen pakastejuureksia.


"Lisää kermamaito ja kalapalat perattuna. Kuumenna kiehuvaksi. Lisää valmiiseen keittoon hienonnettua tilliä ja halutessasi nokare voita." Teimme kermamaidon naapurin maitotilan tilatankista haetusta tuotteesta, jota ei vielä meijeri ole päässyt pilaamaan. Ja todellakin, todellakin lisäsimme voita.


Perinteinen madekeitto tarjotaan ruotoineen päivineen, mutta tämä ruodoton oli kyllä syöjäystävällisempi versio. Ja kylläpä tuli meinaan MELKO maukas lopputulos.


Marja-aronia


Kesä 2018 jää tämän talon historiaan puskanistutuskesänä. On kuopattu maahan niin saskatoonia, tyrniä kuin nyt viimeisimpänä marja-aroniaa. Minä en olisi osannut koko marja-aroniaa kaivata, mutta mies oli hankinnan kannalla. Ja jos miehellä on puutarhanäkemys, se totta vieköön toteutetaan. Marja-aroniaa kasvatetaan useimmiten pensasaitoina sen komian ruskan ja terhakan kasvun vuoksi, mutta samannimistä marjaa löytyy siis myös puutarha- eli hyötykasviversiona. Hyötykasvin marjat ovat koristepuskan marjoja suurempia ja koko kasvi on huomattavasti pensasaitamallistoa suurempi: 1-3 metrinen. Mikäli moinen pusikko ei omalle pihamaalle sovi, marja-aroniaa myydään myös pihlajan runkoon vartettuna pikkupuuna.




Marja-aronialla on yhteneväisyyksiä saskatoonin kanssa. Tämänkin puskan keväiset kukat ovat valkoisia ja marjat mustina tertuissa. Edellisistä hankaluuksista viisastuneena istututin nämä puskat suoraan tontin aurinkoiselle, lampeen viettävälle rinteelle. Josko siinä kelpaisi kasvattaa marjaa valossa paistatellen, vesiaiheen äärellä. Puskat myös aidattiin aivan saman tien. Rinteen poikki kun kulkee lampaiden reitti aitauksesta naapurin pelloille, jossa ne penteleet ovat surffanneet koko kesän. Onneksi niillä on ko. alueisiin oleskeluluvat.

Marja-aronialla ei onneksi ole kasvupaikan suhteen suuria vaatimuksia. Se on hyvä, sillä aina vain ollaan savolaisen savimaaston äärellä. Parhaiten se kasvaisi runsasmultaisessa, hyvin vettä läpäisevässä maassa aurinkoisella paikalla. Toivottavasti reipas annos sontaa pari kertaa vuodessa korvaa sen, että maa on kaikkea muuta paitsi runsasmultainen tai vettä läpäisevä. Pensas on erittäin sään- ja taudinkestävä, joten toivoa on. Marjat kypsyvät syyskuussa, eikä pikku pakkanen pilaa satoa, vaan suorastaan parantaa makua.




Ostin pensaita oitis kolme, koska pettämätön logiikka ihan minkä tahansa hankinnassa toimii seuraavasti:

1 = vain yksi. Yhden päälle ei kannata edes ryhtyä.
2 = pari/muutama, ei siis kovin montaa
3 = monta
Sitä, että monta = yleensä liikaa, voi ajatella sitten myöhemmin. 

Varsinkin kun tässäkin marja-aroniatapauksessa yhdestä pensaasta marjaa saattaa pukata 8-10kg. Marjoissa on paljon C-vitamiinia ja kivennäisaineita, kuten magnesiumia, folaattia, kaliumia, rautaa, sinkkiä ja jodia. Marjat soveltuvat hyvin esim. hilloihin, hyytelöihin, mehuihin ja piiraisiin. Erityisen maistuvaa hilloa pitäisi saada kun yhdistää hapokkaita omenia aroniamarjojen kanssa. Eläissäni en ole aroniamarjoja maistanut, joten tiedossa on silkkaa eksotiikkaa jos marja-aroniahyytelön äärelle joskus päästään.




Aroniaa voi käyttää pieninä määrinä myös kotiviinin tai liköörin valmistukseen. Vahdittuani Tanskalaisen maajussin puuhia Kastanjan tilalla vuosikausia, olen oppinut ainakin sen että jos mitä tahansa hedelmää tai marjaa tulee yli keskimääräisen tarpeen, siitä voi aina valmistaa juhlajuomaa.

Maikkarin lifestyle –ohjelman mukaan aroniamarjat ovat parempia antioksidantin lähteitä kuin esim. mustikat tai mainetta niittäneet gojimarjat. Aroniamarjaa myydään suuressa maailmassa myös tableteiksi puristeltuna, joten nyt ollaan ikuisen elämän äärellä. Ihan turha siis hinata mitään eksoottista gojia mistään Aasiasta kun parempi marja on saatavilla kenen tahansa puutarhasta. Kun tähän lisätään vielä marjan ilmiömäinen kyky laskea verenpainetta, ei voi kuin ihmetellä ettei se ole Suomessa laajemmin käytössä. Monille on tuttu juttu että puolukka ja karpalo suojaavat virtsatietulehdukselta, mutta marja-aroniapa on siinäkin hommassa tehokkaampi.

Mikäli joskus tulisi mieleen entisestäänkin lisätä marja-aroniaa, se onnistuu siemenestä. Siemenet tai kuivatut marjat voi kylvää syksyllä tai kevättalvella laatikoihin ja peitellä parin sentin hiekkakerroksella. Laatikot laitetaan ulos, jos lumipeitteestä on toivoa. Siementen vaatima kylmäkäsittely onnistuu kyllä myös kosteassa kylmävarastossa, jonka lämpötila on 0-5 astetta. Kylmäkäsittelyaika on vähintään 3kk. Kun kylvös siirretään lämpimään, se taimettuu noin viikon kuluttua. Taimet ovat istutuskelpoisia vasta muutaman VUODEN kuluttua kylvöstä, joten hätäisen hommaa ei tämä siemenestä kasvattaminen ole.




Suoraan taimivaiheeseen voi oikaista lisäämällä pensasta pistokkaista, jolloin puutumattomat tai puolipuutuneet kesäpistokkaat leikataan viimeistään juhannuksen tienoilla. Pistokkaista poistetaan alimmat lehdet ja ne laitetaan juurtumaan turvepitoiseen taimimultaan. Muovihuppu taimien päällä tasaa lämpötilaeroja ja säilyttää kosteuden.

Kevät näyttää jäivätkö taimet elolle. Ainakin loppukesästä vaikuttivat vielä aivan reippailta. Kuvat jäivät jostain syystä istutushommista ottamatta ja nyt ovat jo lehdetkin pudonneet, joten lainasin otokset tällä kertaa netistä.

Lähteet ja kuvat:



torstai 16. elokuuta 2018

Välitilinpäätös

Lähtiessäni pyrkimään kohti omavaraisuutta en todellakaan tiennyt mihin ryhdyin ja kuinka opettavaista tämä touhu tulisi olemaan. Olen jo joitakin aikoja miettinyt, mitä kaikkea olenkaan jo tähän mennessä oppinut. Ja kaikki se oppiminen on kirkastanut minulle kuinka vähän mistään tiedänkään. Olen kuitenkin oppimistani jutuista iloinen ja onnellinen ja jaan niitä nyt teidän kanssanne.


  • Kanan saa parhaiten kiinni tarttumalla sitä nopealla kädenheilautuksella jalasta. Sulkapeite on liukas ja kana sen verran pyöreä otus, ettei siitä saa kunnolla otetta muualta kuin jalasta. Jalkaan tarttumista seuraa tietty paniikkikaakatus ja räpistely, mutta kanaa ei tietenkään jäädä roikottamaan jalasta vaan heti kun siitä on saatu ote, se pyöräytetään kainaloon.
  • Karitsat syntyvät yöllä tai varhain aamulla. Turha on väijyä karitsointia aloittelevan uuhen mahdollista avuntarvetta päiväseltään. Se ryhtyy karitsointihommiin kun olet nukkumassa. Tämä tietää yöllistä ramppaamista lampolassa karitsointiaikaan.
  • Lampaat voi halutessaan aidata. Se ei isostikaan häiritse lampaiden kulkemista. Ihan sama onko aita verkkoa, vai paimenpoikasysteemi, jossa teoriassa kulkee sähkö. Lampaiden vapaudenkaipuuta ei voi kahlita.


  • Edelliseen liittyen: On aidattava puutarha jos jotain mielii kasvattaa. Lampaat eivät haihdu maisemasta. Ne vaeltelevat lähimaastossa ja syövät takuulla kaiken sen, mitä ei niinkään tarvitsisi syödä jättäen koskemattomaksi ne kasvit, jotka olisi voinut rikkaruohonkitkennän nimissä syödäkin.
  • Kun hommaan kotvautuu, lammas siirtyy tunnissa laitumelta saunanparteen. Suurin homma on lihojen irrottelu luista ja niiden jatkotyöstäminen.
  • Jolloin - liittyen edelliseen - lihat ja kaikki mikä jemmataan kesän ja syksyn aikana pakkaseen on syytä jalostaa mahdollisimman pitkälle. Isot lihakimpaleet ja paistit löytyvät siitä samaisesta pakastimesta vielä keväälläkin kun jauhelihat, suikalelihat, fileet ja pikkupaistit on ajat sitten syöty.
  • Kana on yksinkertainen ja julma eläin. Jos ei jatkuvasti valvo että laumassa pysyy tasapaino ja feng shuit kohdallaan, lauma hakkaa pahnanpohjimmaiseksi katsomansa verille tai alkaa tappaa omia tipujaan. On siis oltava perillä lauman koostumuksesta ja henkilökemioista.


  • Edelliseen liittyen: Aggressiivinen kukko on syytä siirtää kanalasta pataan heti ensisekoilujen ilmaannuttua. Jos kukko on ilkeä kanoille, on vain ajan kysymys milloin se tulee ihmisen silmille. Maailmassa riittää hyväluonteisia kukkoja, joten on aivan turha katsella minkään urpon sekoilua kanalassaan.
  • Ruuanlaitto ei ole vaikeaa. Tarvitaan vain kunnolliset raaka-aineet, joku käsitys asiasta, nippu kokeilunhalua ja rohkaiseva mies. Edellisessä elämässäni turvauduin valmismarinadimössöihin kun en muuta osannut. Nykyään teemme ruokaa yhdessä ja nautimme lopputuloksesta antaumuksella. Ja jos kaikki kokeilut eivät aina onnistu niin so what. Ei muuta kuin kokeillaan jotain muuta ensi kerralla. 


  • Monen monta asiaa oppii vain tekemällä. Kun ei ole mitään havaintoa elikon nylkemisestä, suolestamisesta tai lihojen irrottelusta luista, ei muuta kuin sopiva kohde työn alle ja hommaa ihmettelemään. Tietenkin on eduksi jos joku osaa yhtään kertoa mitä kannattaa tehdä niin ettei arvokkaita lihoja mene hukkaan.
  • Terävät veitset ovat elinehto. Tylsien kanssa menee hermo ja tulee haavoja.
  • Teurastaminen on pakko osata tehdä myös yksin. Loukkaantunut eläin tai esim. toisiaan pieksemään ryhtyneet kukot on pakko pystyä ottamaan hengiltä heti ja mieluusti vielä niin että lihat saadaan talteen. Jos siis pitää hyötyelikoita, on kyettävä niitä myös lopettamaan.


  • 17 astetta on ihmiselle täysin riittävä sisälämpötila. Ensimmäisen talven täällä Savossa vietin tuossa puuhellan nurkalla. Sitten kroppa tottui ja nyt yli 20 asteen lämpö talvisaikaan tuntuu jo ihan kohtuuttomalta.
  • Keskeneräisyydensietokyky on syytä olla melkoisen hyvin kehittynyt. Koko ajan on läjä hommia levällään ja toinen mokoma odottamassa aloittamista. Ja jos joku homma uhkaa joskuskin valmistua, on syytä nopeasti hankkia jokin uusi eläinlaji, jolle pitää rakennella häkit ja kopit tai hoksata olla vailla vaikka kellaria tai kasvihuonetta, jolloin päästään myös ihmettelemään sitä, mistä otetaan rahat moiseen rojektiin.
  • Omavaraistelu lasketaan oikeaksi harrastukseksi, koska se vie kaikki rahat. Persaukisuudensietokyky on siis välttämätön. Sen verran kannattaa olla tuloistaan ja menoistaan kartalla, että pystyy ruokkimaan ja hoitamaan elikot ja itsensä, mutta kaiken muun osalta roikutaan alati siinä selviytymisen rajamailla.
  • Parisuhteen laatuajaksi lasketaan kaikki yhdessä tehdyt jutut. Parisuhteen laatuaikaa ovat siis niin polttopuiden teko, paskan lappaminen jostakin jonnekin, taimien istutus kuin miljoonat rakennushommatkin.


  • Persiillään istuminen on poikkeustapaus ja luksusta. Meillä merkitään kalenteriin erikseen se, jos on ehditty katsoa leffa. Huonosti ovat menestyneet kanavapakettien kaupustelijat meillä.
  • Nukkumatti on luotettava tyyppi. Palkkatyöt yhdistettynä tämän sirkuksen pyörittämiseen ovat sen verran hc-kamaa, että tolkku on pois illalla ennenkuin pää on tyynyssä.
  • Vastoinkäymistensietokyky on yhtä välttämätön kuin persaukisuudensietokyky. Vaikka kuinka parhaansa tekisi niin joskus hommat eivät vain mene kuten siellä kuuluisassa Strömsössä. Nähtyäsi isosti vaivaa esim. uuhien eteen, on raastavaa kun uuhi synnyttää kuolleet karitsat, mutta elämä nyt vaan on. Ensi kerralla ehkä paremmin tai sitten ei. Tietenkin on syytä oppia virheistään. Joskus jokin homma menee pieleen siksi, että oma osaaminen ei ole ollut riittävää. Sitten vain opiskellaan lisää ja painellaan leuka rinnassa kohti uusia pettymyksiä.
  • Vaan onneksi niitä palkitsevia hetkiäkin on usein ja paljon. Toivottomina rääpäleinä syntyneet karitsat kampeavat jaloilleen ja niiden mutsille saadaan opastettua lastenhoidon alkeet. Kani pyöräyttää 10 reipasta poikasta hoitaen ne täydellisesti itse ja sen perkeleellisimmän viinimarjapensaansyöjälampaan fileet maistuvat täydellisiltä viikon orressa riiputtuaan.


keskiviikko 15. elokuuta 2018

Saskatoon

Todettuani menneinä kesinä että kasvimaaviljely ei ole sen paremmin vahvimpia osaamisalueitani kuin tällä hetkellä suurimpia kiinnostuksen kohteitanikaan, päätin ainakin tänä kesänä keskittyä puihin ja pensaisiin. Tässä talossahan ei ole oikeastaan minkäänlaista puutarhaa muutamaa viinimarjapensasta lukuunottamatta.

Seitsemästä syksyllä maahan tuupatusta omenapuuntaimesta selvisi hengissä 4,5 tainta. Kaksi taimista kuoli tykkänään. Toinen ilmeisesti kovan pakkastalven nujertamana, toinen hanhien listimänä. Hanhien tappaman puun ympärille asetettu kanaverkko oli huomaamattamme painunut talven aikana linttaan ja päiväkävelyillään olleet hanhet olivat äkänneet kevättalvella turvonneet silmut. Siitä puusta ei jäänyt jäljelle paljon muuta kuin ranka. Harmillisesti kyseessä oli juurikin se jännittävä tallinnan päärynäomenapuu. Hankin loppukesän alennusmyynneistä kyllä uuden. Kolmas puuntaimi kuoli vain varttamiskohtansa yläpuolelta. Tyvi jäi vahvasti elolle. Täytynee koittaa varttaa puu uudestaan.

Olin aikoja sitten lukenut jostain lehdestä saskatoon -pensaista. Kun taimia sitten tuli vastaan paikallisen maatalousliikkeen valikoimassa, niitä lähti heti mukaan kolme.




Tapojeni mukaan olin jälleen siinä tilanteessa, että googlettelin tietoja kasvupaikkavaatimuksista ja siitä mitä ylipäätään oli tullut ostettua siinä vaiheessa kun taimet töröttivät pihalla kottikärryissä.

Eli mikä ihmeen saskatoon? Pensaan suomenkielinen nimi on marjatuomipihlaja. Kuulostaa sen verran sekavalta, että päätin itse ottaa käyttöön tuon creenkielisestä sanasta "misâskwatômin" johdetun saskatoon -nimen. Marjatuomipihlajia on muitakin sortteja ja saskatooneiksi kutsutaan nimenomaan viljelyyn valittuja lajikkeita, joissa on kuulema herkullisen makuiset marjat. Taimeen kiinnitettynä ollut lappu tiesi kertoa että "Syvänsiniset, pyöreät, makeat, hyvänmakuiset marjat. Lajike on runsassatoinen ja tulee nopeasti satoikään. Kasvutapa on pysty ja juurivesoja muodostuu jonkinverran. Syysväri keltapunainen." Erityisen ilahtunut olin siitä, että taimet olivat kotimaista tuotantoa.

"Saskatoon on tiheähaarainen pensas tai pikkupuu, joka kasvaa 1-6 metrin korkuiseksi. Oksat ovat punaruskeita ja lehdet pyöreähköjä, 3-5 sentin pituisia ja niissä on hammastusta kärjessä. Saskatoon kukkii aikaisin keväällä, jolloin lehdet ovat vasta puhkeamassa. Valkoisia, halkaisijaltaan 2-3 sentin kukkia on runsaasti. Pienehköt, siniset marjat kypsyvät kesä-heinäkuussa. Saskatoonit kasvavat usein ryhminä." (Wikipedia)




Koska pensaista tulee melkoisen kookkaita, ennakoin tilannetta niin että istututin taimet väljästi alapihalle, jonne tyrnit olivat jo aikaisemmin muuttaneet. Josko nämä nyt selviäisivät vähemmällä vaeltamisella kuin tyrniparat. Saskatoonia viljellään Pohjois-Amerikassa marjakasvina. Tätä supermarjaa käyttivät jo intiaanit esim. liharuokien höysteenä. Saskatoon-marja muistuttaa hieman mustikkaa niin ulkonäöltään kuin maultaankin.

Koskaanhan en ole moista marjaa tietääkseni edes nähnyt saatika maistanut. Kuumennettaessa marjan mausta tulee kuulema mantelimainen. Saskatoon säilyy pakasteena hyvin ja sitä voi käyttää mustikan tapaan. Saskatoon sisältää yli tuplasti enemmän kuitua, kolminkertaisesti kaliumia ja hieman enemmän C-vitamiinia sekä proteiinia kuin mustikka. Saskatoon luetaan mukaan nk. superfruit -ryhmään.




Saskatoonin pitäisi viihtyä Suomen olosuhteissa hyvin, sillä se on kotoisin Kanadasta. Marja pitää valosta, joka saa sen myös maistumaan makeammalta. Amerikan alkuperäisasukkaat käyttivät marjoja mm. pemmikaanin maustamiseen. Marjoja voidaan käyttää piirakoihin, hilloihin sekä viinien ja oluen maustamiseen tai syödä sellaisenaan.

Kasvista käytetty englanninkielinen nimi serviceberry viittaa sen käyttöön hautajaistoimituksissa uudisraivauksen aikoina. Tuolloin talvella kuolleet tavattiin haudata varhaiskeväästä, jolloin ainoa kukkiva kasvi oli saskatoon. Kukat olivat myös merkki siitä että routa oli sulanut tarpeeksi, jolloin hautoja voitiin taas kaivaa.


Saskatoon-marja muistuttaa ulkoisesti hieman mustikkaa. Valkokukkainen pensas tai pikkupuu on samalla puutarhan koristekasvi. Copyright: Shutterstock.


Lampaisiin ja hanhiin olen jo tottunut olemaan luottamatta. Vaikka niille olisi tarjolla mitä herkkuja, niin niiden nyt vaan näyttää olevan välttämätöntä maistella kaikkea tielle osuvaa. Ja sitä tielle osuvaahan löytyy kun ei turhan päiten vanhene aitauksessaan. Lampaathan on teoriassa aidattu, mutta ne tuntuvat pitävän aitaa hyvin viitteellisenä toiveena pysyä tietyllä alueella. Ja lampaan vapaudenkaipuutahan ei pidättele mikään. Niinpä nykyään aitaan kaiken istutettavan perusteellisemmin kuin lampaat.




Tänä tuskaisena hellekesänä uusien taimien istuttaminen vaatii ankaria kasteluponnisteluja, mutta onneksi on pumppu, letkua ja suuremmanpuoleinen lampi ihan tuossa rannassa. Josko jo ensi syksynä saataisiin jokunen marja.

Faktat ja kuva marjoista Wikipediasta ja mtv3.fi -sivuilta.

tiistai 31. heinäkuuta 2018

Fasaaneja


Asetin itselleni jossain vaiheessa rajoituksen, että saan haalia vain yhden uuden eläinlajin per kesä. Muuten lajeihin, niiden erityisominaisuuksiin ja -vaatimuksiin ei ehtisi kunnolla perehtyä ja homma jäisi pintapuoliseksi. Rajoitus on aika hyvin toistaiseksi pitänyt. Tämän kesän uutuusrojektina ovat olleet fasaanit. Ihan itseänikin jännitti lähteä sellaisen lajin pariin, josta minulla ei ole minkäänlaista käsitystä. Kanoja nyt näkee ihmisillä ja ankkoja ja hanhiakin tulee toisinaan vastaan, mutta fasaaneja ei kovin monella nurkissa pyöri.

Vaan tottahan sitä Naamakirjasta fasaaniryhmä löytyy. Sinne siis siitosmunienostoilmoitusta ja eipäkö kohta pörissyt hautomakoneessa 30 toiselta harrastelijalta ostettua fasaaninmunaa. Munista huomaa helposti että ne ovat villin kanalinnun munia. Niitä olisi naamiointiväriensä ansiosta kohtuu hankalaa paikantaa ruohikosta tahi pusikosta.




Hautomakoneen huristessa oli aika googletella että mitäs sitä nyt oikeastaan tulikaan hankittua. Wikipedia tietää kertoa: "Fasaani on suurehko ja värikäs, alkuperältään aasialainen peltokanalintu, jota on istutettu moniin maihin riistalajiksi. Se on kestävä ja sopeutuva ja siksi sitä on levitetty lähes ympäri maapallon. Fasaaneja tarhattiin esimerkiksi Ateenassa jo 400-luvulla ennen ajanlaskun alkua. Suomeen fasaanit istutti Karl Fazer vuosina 1901-1902. Nämä ensimmäiset yli sata yksilöä olivat kotoisin Saksasta ja ne vapautettiin Malmille silloisen Helsingin maalaiskunnan alueelle. Fasaani on ensimmäinen Suomeen pysyvästi istutettu vieras riistaeläin."

"Fasaanikoiras on pyrstö mukaan luettuna 70-90cm ja naaras 53-70cm pitkä. Koiraan pisimmät pyrstösulat voivat olla jopa puolen metrin mittaisia. Fasaanin siipien kärkiväli on 70-90cm. Koiras painaa yleensä 1-1,3kg, joskus jopa 1,7kg ja naaras 0,7-1,2kg. Lajin tyypillistä elinympäristöä on aukea kulttuurimaisema, kuten viljelysmaat ja asutuskeskusten laitamat. Fasaani ei mielellään lennä, vaan liikkuu enimmäkseen kävellen. Vaaran uhatessa se pyrähtää pakolentoon, mutta laskeutuu pian kasvillisuuden sekaan ja jatkaa matkaa juosten. Useimmista muista kanalinnuista poiketen fasaani ei nuku maassa tai lumikiepissä vaan puunoksalla, tavallisimmin kuusessa. Se kuitenkin ruokailee aina maassa." 




Lapsuusvuosiltani Varsinais-Suomesta muistan, että fasaania oli maaseutumaisemassa meinaan melko paljon. Niitä pyöri pihoilla ja puutarhoissa ja niiden jälkeensä karistamia sulkia keräiltiin aarteina. Erityisen arvokas löytö oli kukon pitkä pyrstösulka. Keväisin soitimella pyörivät kukot saattoivat käydä melko kuumina. Kerran yksi höyrypää hakkasi rättisitikkamme sivupeilin rikki kun se luuli näkevänsä siinä kilpailijansa. Eräänä kesänä pitkän lomamatkan jälkeen löysimme talomme puutarhasta marjapuskan juurelta fasaaninpesän. Täällä Pohjois-Savossa fasaanit ovat hyvin harvassa. Niin harvassa, että niitä ei käy metsästäminen. Muuta kanalintua on paljon enemmän. Jos saamme fasaanihommat onnistumaan ja jos fasaanit osoittautuvat sellaisiksi linnuiksi että niitä on mielekästä hyysätä, päästämme tulevaisuudessa syksyisin aina osan kasvateistamme vapaaksi ja toivomme että ne talviruokinnan avittamina muodostaisivat alueelle villifasaanikannan.


"Fasaani käyttää monipuolista ravintoa, kuten viljaa (varsinkin vehnää), siemeniä, marjoja, kukintoja, versoja, lehtiä, sieniä, hyönteisiä ja matoja. Fasaanikukko kerää keväällä ympärilleen haaremin, jossa on useita, tavallisimmin 2-5 naarasta. Naaraat itse valitsevat mielestään parhaan kukon. Fasaanin munapesä on vain maassa oleva painauma, joka tehdään heinikkoon tai muun kasvillisuuden kätköön. Munia on yleensä kymmenkunta. Naaras hautoo 23-28 vuorokautta. Poikaset kulkevat emon perässä noin 70-80 vuorokautta. Aikuisia ne ovat vasta noin puolivuotiaina."





En muista koskaan ennen edes nähneeni fasaaninmunia. Sen kerran kun lapsena fasaaninpesän kotipuutarhastamme löysimme, munien päällä kökötti kiukkuisen oloinen fasaanikana. Nyt fasaaniharrastajalta ostamani munat olivat hyvin pyöreäperäisiä ja ehkä yllättävän pieniä. En usko että olen eläissäni nähnyt myöskään vastakuoriutuneita fasaaninpoikasia. Suurin yllätys oli niiden kuoriutumisvauhti: Poikasia poksahteli kuoristaan kuin popcornia. Ne hyppäsivät jaloilleen samoin tein, kuivahtivat minuuteissa ja olivat heti valmiita koitoksiin kuin toimintasankarit. Verrattuna kanan-, ankan- tai varsinkin hanhenpoikasiin koko kuoriutumisprosessi tapahtui ikään kuin pikakelauksella. Varsinaisesti mitään asiasta tiedä, mutta arvelin että olisivatkohan nämä vielä niin alkukantaisia lintuja, että niiden pitää pystyä poistumaan pesästä ja seuraamaan emoaan hyvin nopeasti etteivät pedot ehdi poikuetta paikantamaan.

En edes tiennyt minkä näköistä porukkaa munista odottaa. Fasaaninpoikaset osoittautuivat raidallisiksi kuin villisian porsaat. Alkukantainen suojaväritys sekin. 30 munasta kuoriutui valitettavasti vain 5 poikasta, mutta tällä nuppiluvulla lienee hyvä harjoitella.

Poikaset olivat heti kuoriuduttuaan myös hyvin vahvoja ja jänteviä. Yksikään kuoriutuneista ei ollut mitenkään heikko tai toisia pienempi. Yksikään niistä ei myöskään kasvaessaan jäänyt toisia heikommaksi, kuollut tai jouduttu lopettamaan. Yleensä linnunpoikasten parvessa on aina epätasalaatuisuutta ja ainakin muutama kuolee tai joudutaan lopettamaan. Varsinkin viiriäiset olivat tosi huteraa porukkaa. Niistä karsiutui moni alkumetreillä. Nämä sen sijaan olivat virkeitä ja vilkkaita koko sakki.




Erikoisena pidin sitä, kuinka korkeat lämmöt poikaset vaativat pieninä. Nämä linnuthan pärjäävät Suomessakin luonnonvaraisena, joten äkkiseltään ajateltuna en olisi arvannut että ne ovat kovin kylmänarkoja. Ilmeisesti emo hoitaa luonnossa lämmityshommat tehokkaasti, koska nämä tyypit pörhistelivät höyheniään (palelivat) ja pakkautuivat toistensa kylkeen heti jos lämpö poikaslaatikossa laski yhtään alle neljänkymmenen asteen. Opin siis jo alkumetreillä että nyt annetaan lämpölampun helottaa. Poikaset asuivat hamsterin boksissa, joka oli täysin umpinainen katon metalliritilää lukuun ottamatta. Ne eivät siis altistuneet vedolle ja lämpö pysyi lämpölampun hohkaamana laatikossa todella hyvin.

Fasaaninpoikasilla ei myöskään ilmennyt kananpoikasille tyypillistä taipumusta hukuttautua vesiastiaan. Ne tuntuivat suhtautuvan veteen varovaisemmin ja joivat nätisti läträämättä astiassa. Kananpoikasten kanssa täytyy aina olla aina äärimmäisen tarkkana siitä, että juomavesi on aseteltu tarjolle niin etteivät tiput saa uitettua vedessä kuin nokkansa. Vesikuppeihin pitää siis aina laittaa joko ylösalaisin oleva kuppi tai kivi/kiviä. Tämä aiheuttaa tietenkin sen, että veden määrä kupissa jää aika pieneksi ja vettä pääsee vaihtamaan ja lisäilemään monta kertaa päivässä. Sen verran selkäytimessä linnunpoikasten hukuttautumisvaara minulla on, etten osannut näiltäkään jättää tuota kahvikuppia juoma-astiasta pois.




Nyt poikaset ovat muuttaneet jo navettaan. Ulos en vielä ole niitä pystynyt laittamaan, koska kunnollinen häkki puuttuu. Fasaaneille on hyvä olla häkki, jossa alin osa on umpinainen (70-100cm levyä tai peltiä) koska nämä linnut tosiaan pyrkivät pyrähtämään lentoon pelästyessään. Umpinainen häkin alaosa blokkaa maassa eläviltä linnuilta näkyvyyden lähimaastoon, jolloin ne säikkyvät vähemmän ympärillä pyöriviä koiria, kissoja ja muita elikoita. Se paniikkipyrähtäminen on meinaan melko herkässä. Opin jo aivan pienten poikasten kanssa tekemään niiden seurassa hyvin ”loivia liikkeitä”. Yksikin pikainen, varomaton liike saa koko jengin räpistelemään eri ilmansuuntiin. Samoin pyrähtelivät viimekesäiset viiriäiset. Yksi viiriäisistä katosi lopullisesti pyrähdettyään häkistään. Koitan välttää samaa kohtaloa näiden kanssa. Viidestä ei mielellään enää yhtään hukkaisi pois.




Joku tottuneempi osaisi varmasti jo näistä ruskeankirjavista teineistä sanoa, ovatko ne kanoja vai kukkoja. Minä en osaa. Jään odottamaan aikuisiän sulkapeitettä. Toivottavasti edes 3 olisi kanoja. Viidellä kukolla ei juurikaan ole virkaa muuta kuin lautasella. Toisaalta, saatanpa hakea läheiseltä fasaanitarhalta vielä uudenkin munasatsin. Saan sitten samalla uusia geenejä parveen ja ehkä joskus jopa luomujälkeläisiä.




Näiden kuivanmaan lintujen vaivattomuuden myötä vahvistui taas se ajatus, että siirtynemme kokonaan pois räpyläjalkaisista. On niin paljon mukavampaa puuhata elikoiden kanssa, jotka eivät ryve, kylve ja pärski vedessä ja joiden häkit ja tarhat pysyvät kuivina ja siisteinä hyvin pienellä vaivalla. Vesilinnut on jostain syystä ohjelmoitu niin, että ne veden kanssa lutraamisen lisäksi sontivat kaaressa hyvin vetistä kakkaa. Sotku on siis helposti melkoinen. Rypeminen ja kaarisontiminen olisi ehkä siedettävän rajoissa vielä kesäaikaan pihamaalla, mutta talvella se on jotain kamalaa kun lintujen liikkuminen rajoittuu pienemmälle alueelle eikä mikään maailman kuivikemäärä riitä estämään kakkavesiliejukoiden ja -jäätiköiden muodostumista.


torstai 28. kesäkuuta 2018

Tyrni

Vanhempieni pihamaalta kaivetut tyrninalut ovat vaeltaneet pihallamme kuin Mooseksen jengi erämaassa. Keksimme ensin istuttaa ne talon taakse, jossa on joutavanpäiväinen rinteenpätkä, vaan jo heti ensilumien tultua ilmeni että idea oli perin huono: Rinteeseen putosivat lumet talon katolta. Tämä ensimmäinen talvi vei jo muutaman taimen hengen. Loput olivat kuolla seuraavana kesänä huolimattomien viljelijöiden niittämättä jättämään p*skaruohoon.




Eloonjääneille löytyi hyväksi katsomamme paikka navetan päädystä, johon eivät lumet kasaannu ja jossa ne hauskasti varjostaisivat lintutarhoja. Jälleen väärä valinta. Tyrnit eivät viihtyneet. Tyrni kestää hyvin kuivuutta, tulvia ja suolaa, mutta ilmeisimminkin liian varjoista navetan pohjoispäätyä se ei kestä. Taimet alkoivat mielenosoituksellisesti kellastua. Nyt jäljelläolevat yksilöt on muutamin vahvistuksin kuopattu aurinkoiseen rinteeseen puutarhan alaosaan, josta on kaiken lisäksi näkymä vesistöön. Josko nyt suvaitsisivat viihtyä.

Koskapa tyrni on kaksikotinen, eli sen hede- ja emikukat ovat eri pensaissa, kävin puutarhaliikkeestä vielä varmuuden vuoksi ostamassa sikahintaisen hedekasvin, joka oli harmistuksekseni tuotettu hollannissa asti. Vaan koska valinnanvaihtoehtoja ei siinä kohtaa ollut, ostin taimen. On kuulema todennäköisempää että randomilla vanhempieni pihasta kaivettujen tyrnien joukossa on nimenomaan emikasveja ja nyt ostamalla hedekasvin halusin varmistaa marjojen ilmaantumisen.




Viimeisimpään istutuspaikkaan tyrnit ryhmiteltiin nyt vielä niin, että tuo arvokas hedekasvi on keskellä ja muut taimet sen ympärillä. Josko siitä sitten riittäisi pölytysvoimaa kaikkiin suuntiin. Siis olettaen että se vielä virkoaa ala-arvoiseksi kokemansa kohtelun jäljiltä. Arvelin avittaa kotiutumista tyhjentämällä talvikanilan pohjat tyrnien juurelle.

No miksipä sitten nähdä vaivaa moisien piikkipuskien kanssa. Tavoitteena olisi kasvattaa omat vitamiinit kaupan massapuristeiden sijaan. Tyrnimarjojen C-vitamiinipitoisuus on kasvikunnan korkeimpia. Mikäli puskat nyt oikein innostuvat kasvamaan ja marjaa tuottamaan niin olisihan se ihanaa puristaa tai keittää marjoista mehua ja mahdollisesti tehdä myös tilkka likööriä. Mehun pinnalle erottuva tyrniöljy on hyväksi iholle, limakalvoille, sydämelle, verisuonistolle, verenkierrolle ja elimistön puolustusjärjestelmälle. Ja mikäli kasvusto riehaantuu vallan mahdottomaksi, marjoja voisi käyttää myös värjäämiseen.

Jogurttia

Itse tehty jogurtti. Kuinka houkutteleva ajatus. Ohjeen kokonaismitta: 6 lausetta. Ei voi olla kovin vaikiaa, vai mitä?



Mitäpä hommaan tarvitaan:

1 l kulutusmaitoa (meidän tapauksessamme aetoa tinkimaetoa)
1 prk maustamatonta jogurttia (2dl)




Kohta 1: "Kuumenna maito kiehuvaksi."




Kohta 2: "Anna jäähtyä kädenlämpöiseksi." Päätin olla jättämättä mitään sattuman varaan ja mittasin oikein digitaalisesti tuon kädenlämpöisyyden.




Kohta 3: "Vatkaa jogurtti maidon joukkooon. Peitä kattila ja jätä huoneenlämpöön noin 8 tunniksi. Siirrä jogurtti säilytysastiaan ja laita jääkaappiin Jogurtti säilyy jääkaapissa viikon verran."

Ripsautin joukkoon vielä hyppysellisen vaniljasokeria, koska arvelin sen vaikuttavan suotuisasti lopputuotteen makuun.

Ja kyllä. Pieleenhän se meni. Jogurtti ei suvainnut sakeutua lainkaan. Hetken arvelin pullottaa lirun yhden huikan muovipulloihin ja myydä ne isolla rahalla juotavana jogurttina. Lopulta kuitenkin kippasin litkun kanalaan, jossa se toki nostattikin välitöntä innostusta.

Spekulointia epäonnistumisen syistä:

  • Voiko tinkimaito olla liian rasvaista tähän puuhaan?
  • Oliko "siemenjogurtti" jotenkin vääränlaista? Ohjeessa ei ainakaan tarkennettu että pitäisi olla jotain tietynlaista.
  • Oliko huoneenlämpömme riittämätön? Tein jogurttia keväällä, eikä tällaisessa vanhassa puutalossa huoneenlämpö ole koskaan niin korkea kuin keskuslämmitysjärjestelmien vaikutuspiirissä.

Noh. Tätähän on melko vaivatonta kokeilla uudestaan. Seuraavalla kierroksella vaihdan jogurtin toiseen laatuun ja laitan astian paikallisen huoneenlämmön sijaan vaikka lämpölampun alle. To be continued.